maanantai 11. toukokuuta 2020

Jääveistos

Varottamatta vatsanpohjaa kouristaa, rintaa pistää. Otsassa tuntuu pahaenteinen kihelmöinti. Pari sekuntia myöhemmin muhun iskeytyy muisto. Niin kivulias et oon epätoivosesti yrittänyt sen unohtaa. Eikä se ole sanoja, lyöntejä, huutoa. Ei mitään sellaista, minkä odottaisi kipeimpänä pintaan nousevan.

On kevät. Lumi on alkanut sulaa, ulkona on koristeellisia jäälauttoja. Äiti on tuonut yhden niistä sisään keittiön pöydälle. Se on pyöreähkö moniulotteinen kimpale, kuin pieni taideteos. Siinä on terävä kärki, kuin laivan keula. Äiti istuu pöydän ääressä tarkkailemassa jääveistoksen sulamista. Hän hymyilee. Kehuu kuinka kaunis voi luonto olla. Iloinen äiti. Kerrankin äiti on iloinen. Se tekee musta tosi onnellisen.

Haluan itsekin ihastella jääveistosta. Jutella siitä, iloita siitä yhdessä. Mutta kun yritän lähemmäs, osun pöydän reunaan. Veistos kaatuu. Sen keula särkyy. Silmänräpäyksessä kaikki on rikki.

Äiti ei enää hymyile. Sanoo että sen tuli nyt tosi paha mieli. Menee kaapille, ottaa purkista lääkkeen. Sanoo menevänsä nukkumaan. Katoaa makuuhuoneeseen.

Mä jään yksin keittiöön katsomaan tuhoa, jonka aiheutin. Itken hiljaa. Ensi kertaa elämässä mä tunnen olevani todella todella paha ihminen. Olen seitsemän. Pilasin juuri mun rakkaan äidin päivän. Se masentui uudestaan mun takia. Koska mä olen niin paha.

Tänään, yli 20 vuotta myöhemmin, mä puren hammasta ja nieleskelen. Yritän löytää jotain ympäripyöreää selitystä mikä sais mut kumoamaan sen tunteen et oon paha ihminen. Vaikka se oli vahinko. Vaikka me ei olla äidin kanssa enää tekemisissä. Olenhan tajunnut ettei se edes rakasta minua. Ei se omalta päänsisäseltä helvetiltään kykene. Vaikka kuinka itselleni tilannetta selitän, haen armahdusta, haen lohduttajaa sille lapselle... Silti ääni päässäni sanoo et kaikki tämä tapahtui koska oon kirottu. Paha.

Veistos kaatuu. Keula särkyy. Kaikki on rikki.

lauantai 4. huhtikuuta 2020

Jos näet minut

Minussa oli kauneutta. Herkkyyttä. Liian voimakkaana. Ja sen oli pakko väistyä myrskyn tieltä. Ihminen jota katsot nyt on vaaraksi itselleen. Etäinen ja tuntematon. Suljettu. Hän tietää kuinka sydän revitään jos sen paljastaa. Pelkoa? Vai viisautta. Jos estää tappajan pääsyn sisään. Tyhmyyttä? Unohtaa taiteen voima, rakkauden valo.

Et tiedä miten kosketan, kuinka sinua katson. Kuinka soitan ja laulan sinulle kuin pyhimmälle kaikesta, ja silti hauraan rikkonaisena, riittämättömänä.

Pelkään. En saa otetta, en löydä sanoja. Mutta sinulle haluan itseni antaa, sinulle joka haluat minut löytää. Minä en leiki, minä en syyttele. Annan kaiken ja enemmän, pimeimmänkin keskeltä ymmärrän.

Mutta se mitä minulle tehtiin. Kuinka minut käännettiin itseäni vastaan. Jos se tapahtuu vielä kerran, en ole enää ihminen. En tunne enää mitään.

Usko minuun. Näe arpeni ja suutele niitä. Usko minuun. Olet turvassa kanssani. Usko minuun, ja minä kannan sinua kuin valtamerta käsivarsillani.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Alas, alas, alas, läpi maan jota en löydä

Ryntään yön laskeutuessa asunnostani ulos. Juoksen niin lujaa, niin kauan, että tuntuu kuin keuhkoni repeisivät. Voisin vannoa sylkeväni verta. Pysähdyn, kyyristyn tien varteen, oon valmis oksentamaan sisukseni ulos. Mutta yskin ja syljen vain. Vesi valuu silmistä. Annan sen valua, vaikka vastaan kävelee ihmisiä. En pue teitä varten minkäänlaista maskia. Tässä mä sulan. Ajatelkaa mitä haluatte, tai älkää ajatelko.

Katson sillan kaiteelta veteen. Annan näkökentän hämärtyä horisontin kaupungin valoihin. En unohda kun silloin tasapainoilin tätä kaidetta pitkin helmikuisessa viimassa. Kuinka autot ajavat ohi, eivätkä pysähdy. Nyt ohi kävelee lisää ihmisiä. Eivät kysy mitään. Jos utelisivat ajattelinko hypätä, vastaisin ettei ole suunnitelmissa juuri nyt. Tosin ajattelin joku kerta käydä kirjottamassa tähän kaiteeseen sanan "Alive".

Juostessa mun suoniin virtaa Faith No More. Patton sammaltaa "don't let me die with that silly look in my eyes". Kaiteeseen kanssani nojautuu Tool ja Lateralus. Se kaivaa yhä tiensä sisuksiini, kun minkään muun ei onnistu minuun koskea. Tiedostan olevani pilalla. Mutta en tunne häpeää. Tämä sairaus ei jätä sille tilaa.

keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Näkemättä mitään

Kolmatta tuntia. Puun latvaa. Ikkunan läpi.
Sängyssä lojuen. Hievahtamatta. Ajattelematta.
Sanovat, ettei kukaan tule sua kotoa hakemaan.
Hyvä.
Sillä vaikka tulisivat, ei olisi syytä lähteä.

maanantai 20. tammikuuta 2020

Kaksi hirviötä

En halua istua tässä ja kirjottaa. Haluan juosta alasti tuonne ulos ja repiä taivaan osiin. Antaa sen valua kuiviin, juoda sen kirkuvia värejä. Tulitan mielikuvitusaseellani maan jolla seison täyteen reikiä. Maalaan sen suihkuavista sisälmyksistä horisonttiin ovia. Satoja ovia, kaikkien suut selällään auki. Uudelleenohjelmoin koko systeemin.

Tuolla ulkona se minusta irronnut versioni silpoo ympäristöään. Leikkii tulen mahdilla, polttaa ja rakentaa tuhkasta seuraavaa. Täällä sisällä fyysinen olemukseni, kuolioon vaipunut versioni, pitää minua vankinaan. Sen löyhkä ei katoa pesemällä, eikä se irrota otettaan vaikka en anna sille ravintoa. Makaa rintani päällä vieden ääneni, raskaana ja velttona.

Niin olen hiljainen ihminen. Hyvin hiljainen, apaattisen rauhallinen. Väsynyt välittämään. Se, joka säntäilee huutaen ympäriinsä kylväen vihaa ja tuhoa, on aineettoman olemuksensa johdosta piilossa uteliailta katseilta. Toistaiseksi. Odotan kumman versioni onnistuu myrkyttää toinen ensin, ja kuinka monta sivullista uhria osuu tielle ennen loppunäytöstä.

Ja kuinka käy, kun toinen on tapettu. Kumman edes toivon voittavan? Vihaan molempia.

maanantai 9. joulukuuta 2019

Työnnä autopilotti päähän ja leiki että lennät

Ihmiset menee ihan hieman liian paljon läpi. Kuulen niiden puhetta ihan hieman liian paljon. Haistan niiden hajun kun ne tunkeutuu ilmatilaan eri laitteiden läpi. Suodattimet vuotaa ihan hieman liian paljon. Lähtisin ihan todella liian kauas pois, ellei siitäkin sekoisi ihan hieman liian paljon.

sunnuntai 24. marraskuuta 2019

Kesken

Varjokuvia, koiria, kissoja, itse muovailtuja dinosauruksia
En muuta halua kuin taaksepäin kulkea
Sinne missä aikaa oli enemmän, sinne missä en ollut näin kesken

Kiedot kätesi ympärilleni ja kuiskaat sanat korvaani
Yllätyn, naurahdan, sanoin kai takaisin "niin minäkin"
Nyt katson ylös mustaa tyhjää, mietin mitä kumpikin tarkoitti

Kuinka saatoit sanoa niin?
Perustele. Mitä näit?
Olin kesken, niin kesken kuin ruman rakennuksen paalujen pystytys
Ei vielä seiniä, ei ovia
Kaikki vain astuvat suoraan sisään
Häpeän hämmennystäni, häpeän kasvojani

Kun tämä oli ohi, piti minun viimein nukkua hyvin
Mutta yöt ovat pelkäämistä varten
En halua tätä enää, en koskaan
Niin sanoin viimeksikin
Sillä olen niin kesken, että voisin purkaa itseni