Tästä jatkaa uusi. Edellinen tuhkattiin

 Uusi nimi. Uudet puitteet. Oon sukupuoleton ja kahleeton. Voimaantunut tuon tunnistamattomaksi vääntyneen hahmon tappamisesta. En tuntenut häntä, enkä halunnutkaan, tunsin lähinnä vihaa ja halveksuntaa. Heikot katoavat. Vahvat selviävät. Vahvat ja kylmät. Koskemattomat. Sadistit. Ne, jotka eivät enää muista miltä tuntuu tuntea. Skaala on laaja, enkä tiedä mihin hän joka tätä nyt kirjoittaa asettuu. Enkä välitä. Menen vaan.

Tyhjyydestä täyteen maljaan. Seuraavaan tuntemattomaan. Sinne tahdon, sehän on ainoa suunta. Sillä menneisyyttä ei enää ole. Kaikki ne vuodet katosivat ensimmäisenä aamuna kun avaan silmäni jossain muualla. Entinen hahmo halusi muistaa kaiken, se pelkäsi katoavansa jos ei muista. Mutta tämä nykyinen joka nyt edustaa ja hallitsee, hautasi tuon vanhentuneen logiikan. Ei edes ajatellut, kaikki tapahtui luonnostaan. Huomasi kuinka kaikki olikin turhaa. Jotain niin synkkää, ettei sitä ole syytä kantaa.

Olen ilmeisesti siellä missä haluan, mutta en tunne iloa. He kysyvät myöhemmin tapahtuneista joihin olen antautunut, että oliko mulla kivaa. Ei. En tunne "kivaa". On erilaista, outoa, uutta. Pelottavaa, jännittävää, ehkä toisinaan jopa jotain hentoisen kaunista. Mutta "kiva"... jokin onnellisuuden aspekti, on mahdoton tunne jäsennettäväksi. Mutta mä täytän elämäni niin pitkälle ensimmäisillä kerroilla, kuin mieleni kestää. Ja ehkä siitä seuraa joskus tunne, että tämä taisi olla kivaa.

Toistaiseksi millään muulla ei ole väliä kuin sillä etten ole enää minä, enkä koskaan ollutkaan. Se on parasta mitä olen kokenut. Poissa. Kaikki se paska on poissa.

Onkohan tämä ovi ollut tässä kauankin? Se on kaunis. Se on korkea. Se on raollaan.

 Kävelen suihkusta olohuoneeseen. Hei Rohan, hei Dio, hei Johnny. Olen flow:ssa. Soi proge.

Maailma on jakautunut kahteen. 'Musiikki' on revitty keskeltä, toinen puolisko alkaa kirjaamaan vanhan päälle sanaa 'kuvataide'. Sydän tuntuu suuremmalta, tajunta laajenneelta. Tarvitsin Arakia avaamaan oven. Olen ikuisesti kiitollinen.

Olin leikkinyt ajatuksella piirtämisestä, mut luulin sen olevan leikkiä vain. En tajunnut et se vois todella tapahtua. Enkä tiennyt että se tuntuisi... tällaiselta. Eihän sitä voi edes kuvailla miltä se tuntuu. Yllättäen se on huumausaine, mahdotonta verrata mihinkään. Oon siinä rajalla kestääkö mieleni tämän. Hypähtelen hypestä kauhuun, uudestisyntymisestä kuoleman porteille. Uusi ääni huutaa sisuskaluista: "Et ole edes tiennyt mitä olet".

Tulee muutto. Sitten opinnot. Suuri osa tästä ihmisestä kuolee - se osa jonka kuuluukin kuolla. Siitä elottomasta ruumiista kasvatan versoa, luomisvoimaista taiteilijaa, henkilökohtaista 'minua' - elämää joka riittää syyksi jatkaa vaikka ympäristö revittäisiin alas.

Olen jäänyt jonnekin todellisuuden ja fantasian välimaastoon. Tarina muuttuu kiinnostavammaksi.

Olen tehnyt kaiken väärin

 Todellisuus - seinälle heitän ja naulaan, väännän kasvosi uuteen muotoon

Sellaiseen solmuun josta sinua ei enää tunnista

Nautin satuttamisesta; etenkin sinun, valehtelija.

Suunnittele ja varo, tarkkaile, analysoi.

Siinä roikut, etkä pääse pois, en kuule sanojasi, olenhan iskenyt kasvosi sisään.

Realiteetit - tuhat missiota, kaikki manipulaatiosi oksentamia

Kuka puhuu, kuka käskee? Ei enää kukaan, olethan vain seinäkoriste

Seuraa sivusta, paheksu, kauhistele kuinka datapankkisi käännän ylösalaisin

Seuraavan opettajani valitsen paremmin.

What makes a villain

 Varhaislapsuus. Key relationships. Mitä sun aivoihin istutettiin. Mitä he tekivät sinulle. Oma moraali, ristiriita. Isä sanoi "jos sua kiusataan, hakkaa ne". Mä halusin olla se, mut en uskaltanut. Mä en halunnut olla se, koska oon oikeudenmukainen. En lyö toista. Enhän mä tiedä siitä ihmisestä mitään. Välähdyksen jonka se heittää mua kohden. Motiivit, syyt, päämäärä, kaikki pimennossa minulta. Siis kuka mä olen jos lyön takaisin. Kuka mä olen jos lyön ensin. Kuka mä olen, jos pidän itseäni oikeutettuna hyökkäämään ihoni alle pyrkivää tuntematonta tekijää vastaan.

En lyö, sillä se ei ole "oikein". Rehtiä. Reilua. Koko pallon sivelen oikeudenmukaisuuden kalvolla, sillä kerroksella, jota mua kohtaan ei ole osoitettu. Matkan edetessä lähestyn käännekohtaa. Olen perustanut itseni tähän henkilöön. Henkilöön joka ei ole saanut takaisin mitään. Ja tajuan lopulta olevani liian itsekeskeinen tähän rooliin muiden puolustajana, kuuntelijana, pelastajana. Hahmona joka ottaa iskun vastaan, sillä he väittävät sen olevan "the right thing to do".

Mitä pidemmälle kuljen, mitä enemmän näen, sen kauemmas polultani erkanen. Hiljalleen välitän sinusta vähemmän. En välitä ymmärtää enää. En ole kiinnostunut selvittämään tarkoitusperiäsi, en ajatusmallejasi. Olen löytänyt sinua suuremman kohteen. Vaaka keinahtaa toiselle puolen. Minun tarpeeni. Minun ääneni.

Otan sen, mikä minulle kuuluu, minkä olette minulta vieneet. Olen turtunut. Kyllästynyt. Identiteettini sirpaleissa tanssiva kaaos. Edistä pyrkimystäni analysoida ja kerätä näitä palasia, ja hyväksyn sinut kumppanikseni. Johda harhaan, ja heitän sinut pois. En anna arvoa häiriötekijöille. Murskaan ne.

En ole mitä olen ollut. Mitä luulet minun olevan. Mitä minä luulin itseni olevan. Uusi kuva, uudet kysymykset. Mikä on elämän arvo. Onko oikeudenmukaisuus vain hatara perustelu heitä varten, jotka eivät kykene kyseenalaistavaan ajatteluun.

Rehellisyys. Avainsanani, runkoni. Hän joka ei koskaan valehtele. Siitä roikkuvat muodottomat tunnistamattomiksi riutuneet oksani. Olen päättänyt polttaa kaiken jäljellä olevan, nähdäkseni mitä sen tuhkasta kasvaa. Johtaako se uudelleensyntymään, vai lopulliseen tuhoon. Pura osiin, kokoa uudella logiikalla. Kohtaa uusi todellisuus vailla rajoitteita, moraalia, menneisyyttä. Jotain mitä olisi voinut olla, valoa vai pimeyttä. Vapautta. Ultimaalista vapautta.

Hetki ennen

 Mikään ei ole todellista. Mikään ei ole oikeaa.

Koko tietoisuuteni koostuu kuvista. Asiat eivät tapahdu. Fiktiot risteilevät välähdyksinä tyhjässä. En ole mies, enkä nainen. En tuota, en käytä. Minulla ei ole pituutta tai painoa. Ei menneisyyttä tai tulevaa.

En halua mitään tältä maailmalta.

En ole sinulle. En ole minulle.

En enää ole.

Piste jossa mielesi hajoaa

 Koti muuttui vieraaksi, pistäväksi, pahantahtoiseksi. Kaksi kuukautta takana ja olen saastuttanut tämän, uuden, puhtaan, koskemattoman. Tasapaino on kadonnut. Olohuone on pahuutta, soittohuone on muuttunut psykoosispiraalin keskiöksi, ja kylpyhuone... Siellä mielen reiät painuvat läpi fyysisen kehoni. Parvekkeeni alla asuvat puut, ilman pyörteet, pilvien ja taivaan värit syövät nyt elävältä. Sekoittavat minut euforian ja kadotuksen välimaastoon. Kertovat totuuksia. Heittelehdin valaistuneen ja kadotetun välimaastossa vauhdilla jossa en ehdi laskea jalkojani maahan.

Peräännyn pitkin eteisen käytävää, suljen ovet joista ihailemieni ihmisten kuvat katsovat. Ette voi katsoa minua nyt, ette saa! Mitä helvettiä te minusta haluatte? Raavin seiniä, huudan niille pelkkää pihisevää ilmavirtaa, maaduta minut, maaduta minut, maaduta minut.

Eristettynä ulkomaailmasta, seinien sisällä kuuntelemassa myrkyllisiä kuiskauksia. Sinä kuolet näin. Mutta et vielä. Haluat kuolla nyt heti, mutta ei ei ei ET VIELÄ. Sinulle ei anneta lupaa päättää edes siitä, niin kauan kuin olet tuollainen - päätöksiin kykenemätön päämäärätön haahuilija.

Lataan päähäni ja repeilevään vartalooni kaiken mitä on käsillä, jotta selviän seuraavista sekunneista, seuraavista minuuteista. Kunnes lopulta nukahdan, ja näen tuleeko huominen.

Herännyt

Täydellisillä ihmisillä ei ole sielua.

Minun kadotettuni. Olen kirjoittanut sinulle. Kutsunut sinut takaisin. Sinulle on tilaa nyt. Olen riisunut palvelijan univormuni, ja niin tunnistat missä on kotisi.

Minä olen Mestarisi. Sinä olet minun omaisuuttani.

Kerro matkastasi, minä kerron omastani. Niin opimme, kasvamme vahvaksi yhtenäiseksi mieleksi.

Sinusta en irrota. En sinusta. Vaikka kaikki ympärillä valehtelisi.