Lihaa

Katoppa hei kivaa, haarukka. Oikea kulma ja tarpeeksi voimaa, niin se uppoaa mun rintaan. Seivästän sen kärkiin ton rimpuilevan kimpaleen. Tarjoon sitä sulle. Tykkäätkö? Saat sen.

Kattelen tässä vieressä kun pyörittelet sitä tossa nuotion yllä. Oliskohan se jo tarpeeksi kypsää, mitä luulet? Ai, sä syöt sitä jo. Ok.

Ei mulla oo hätää, mun sydän on uusiutuva luonnonvara. Siitä syö loputtomiin. Saat lisää, jos oot yhä nälkänen. Tai voit sä syödä jotain muutakin, jos ei ollut hyvää.

Oikeesti toivon, et se oli sun elämäs paras ateria. Arvaa mitä. Mä haluun sut.

Ja kohta on kesä

Sä näytät, mä seuraan. Sä oot mahtava. Sun energia on elämänlähde.

Me ollaan menty lastenkodin pihan leikkipuistoon. Mä kerron sulle, et olin siellä pienenä. Ja et vanhemmat varotteli lapsiaan hengailemasta mun kaltasten kanssa. Enää se muisto ei satu, oon kasvanut sen yli. Mä tiedän arvoni ja paikkani. Plus ne ihmiset kadehtis mua, jos ne tietäis et mulla on sut.

Oon just tajunnut et maailma ei oo mustavalkonen. Oon rakastunut näihin kaikkiin väreihin. Opeta mua lisää. Näytä mulle kuinka mun unet muuttuu todeksi tässä hetkessä. Me ollaan aikuisia lapsia. Vapaita ja vähän hulluja.

Kajareista soi Beatles. Me hypitään keinuista. Jäädään siihen hiekalle makaamaan. Tässä biisissä lauletaan aikuisten juttuja. Kierähdät mun kylkeen kiinni. Me suudellaan.

Me tiedetään, et ihmiset jotka sanoo ettei mikään ole täydellistä, on väärässä. Me annetaan niiden murehtia siellä keskenään. Me ollaan tässä. Minä ja sinä. Me ei tarvita ketään. Ei edes toisiamme. Sen tiedostaen mikään ei voi enää paremmaksi muuttua.

Lapsuuden fiilikset. Kun asiat tapahtui ekaa kertaa. Se oli mieletön seikkailu. Ja tässä me nyt nauretaan ja kiehnätään. Seikkailu jatkuu.

Täynnä

Kaikki on täynnä. Mä liimaan kiiltokuvakavereita päälle. Osoitan sormella; tuo, tuo ja tuo. Ne peittää hyvin ton, ton ja ton.

Sydänkäyrä näyttää suoraa viivaa. Osaan piirtää sen tosta vaan. Niin helppoa että naurattaa.

Se on sammunut. Se makaa tossa, eikä liiku. Ei ne arvaa kuinka lujaa tässä sohvalla voi juosta.

Se on sammunut. Se makaa tossa, eikä liiku. Enhän mä voi. Kaikki on niin täynnä.

Sortuva Temppeli

Mä maalasin kehoni mustelmilla, kun piipahdin rajamailla. Se oli ihan ok. Makasin ruhjoutuneena mun kirkuvien ja vääntyvien ajatusten temppelissä. Kun mua yritettiin nostaa ylös, mä käperryin pienen pieneen kippuraan. Kuin eläin, joka tietää kuolevansa ihan kohta.

Pyörin kyllä-ei-maailmassa. Onnekseni aivan liian väsyneenä sanomaan "kyllä", sille voimakkaalle tuhoavalle vierailijalle, joka mun päähän on muuttanut. Kun se herää unestaan, mun pitää olla tarkkana. Tehdä päätöksiä, jotka on mahdollisimman vähän vääriä. Ja odottaa, et se menee taas nukkumaan.

Pääsin lopulta takaisin. Tänne, missä mut voi nähdä, jos katsoo tarkasti. Jos näet mut, voisitko piirtää mulle ääriviivat? Multa se ei onnistu enää. Aivot on rikki. Yksi rapistuva teksti siellä vielä kelluu; Varo menemästä paikkoihin, minne sua ei voi seurata.

Wanted

Moi. Lähdeks mun kans kadotukseen? Ota kitara mukaan.

Pää

Mä näen tavaroiden läpi. Leijun maasta muutaman sentin verran. Mut en osaa keittää perunoita. Muistan numerosarjat. Kehittelen niistä koodeja. Mä tiedän kuinka avaruus toimii. Mä tiedän sun ajatukset. Mä en tiedä kuka on Suomen presidentti.

Mul on vaatekomerossa pää. Pää sanoo: Triptrip tsacha daka dagga-waka doo depur tsebur doba doo.
Eikä se opeta mua lukemaan. Tai kerro miten pankissa asioidaan. Tai mitä kaupasta pitäis ostaa. Mut se on tosi jännä. Ja hyödytön.

Sekunneista kiinni

Aamu, päivä, ilta, yö. Kello sanoo tik tok. Suljen silmät ja pyörryn. Avaan silmät ja oksennan.

Ne haluu hakata mun päätä seinään, koska oon olevinani niin fiksu. Ne haluu lukita mut häkkiin ja kusta mun päälleni. Mietin inhoaakohan ne mua yhtä paljon kuin minä. Ja ne toiset haluu leikkiä mun kanssa, ne luulee et oon hauska.

Syystä tai toisesta kaikki repii mua eri suuntiin. Kaikki haluaa käyttää mua. Ja vaikka mun tekis mieli huutaa ne ihmiset takas niiden koloihin, mä olen kiltti, tyyni ja kiva kaikille. Imen itseeni lisää myrkkyä ja oon suuri harmaa purje. Menen minne tuuli käskee.

Heikkoa tekoa. Arvuuttelen milloin kangas repeää. Silloin mä tartun airoihin. Mut en mä niillä souda. Mä teen jotain paljon kiinnostavampaa. Jotain unohtumatonta.

Tuuli ujeltaa, kello sanoo tik tok, pää sanoo niks naks. Huutaisin apua, jos olisin tyhmä. Keskellä merta ei kukaan kuule mitään.

Hälytyskellot

Oonko oppinut mistään mitään? Kun tunteet puhuu, järki on hiljaa. Ja mun tunteet puhuu hyvin hyvin paljon.

Mä liikun niin nopeesti, et mun ympäristö hajoaa. Jokin osa mussa yrittää sanoo mulle jotain tärkeää, mut mä oon niin helvetin kiireinen, ettei se saa mua kiinni. Tartun siihen lähimpään asiaan, mikä sanoo mulle "helpottaa heti, tappaa pian".

Sä ihailet kuvaa palavissa kehyksissä. Mut jos tuut lähemmäs, se polttaa sut. Voisin estää sen, jos osaisin hallita itseni, mut sitä taitoa mulla ei oo tainnut koskaan olla.

Ole varovainen. Pidä itsestäs huolta. Mä en osaa auttaa kumpaakaan meistä. Oon itsekkään onnellinen, et olet siinä. Mut sun on pakko lähteä.

Irti

Otan vaan puolikkaan, niin raajat ei irtoile toisistaan
Kokonainen ei tee musta kokonaista
Kaksi, niin pääsen itseäni kauemmaksi
Kun ei enää kiinnosta, otan vaikka kymmenkunta

Ota tosta hyvä päivärytmi, niin pysyy ryhti
normaaleilla ihmisillä ainakin, susta ei tiedä kukaan
Kuuntele, ota opiksi, koeta olla ihmisiksi
Roiku hetkessä, vaikkei se ota sua mukaan

Lauseet meni taas suoraan läpi
Ei jäänyt muruakaan ravinnoksi
Ulos en oo nähny aikoihin
Silmät jäi transsiin unimaihin

Oon irti, kellun tuulitunnelissa
Älä puhalla, älä kosketa
Mä oon irti kaikesta

Toisella Puolen

Sanovat, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolen. Minulle se paljastui todeksi. Ruoho on vihreää, ilma on raikasta. Mun pitää vaan varoa mua seuraavia muistoja saastuttamasta sitä.

Mun perässä aidan yli loikkii mitä kummallisimpia diagnooseja. Uusiakin tuttavuuksia. Syömishäiriö? En tiedä miten suhtautua, joten päätän olla huvittunut. Sitä mä en ainakaan enää tarvitse. Viskaan sen takaisin aidan yli muiden pölypilvien saattelemana.

Tänä kesänä piirsin mun jalan täyteen silmiä. Ne lähti pesussa pois. Täällä on kirkas, tyyni lampi. Kun pulahdan siihen, huuhdon pois vielä yhdet silmät; ne, joiden polttavan, vahtivan katseen alla mä kadotin itseni.

Peto

Mä rakastuin kauniiseen, harvinaiseen petoeläimeen. Mä pelkäsin sitä alusta asti, mut mun oli pakko päästä sen lähelle. Sen silmät lumos mut. Sen turkki oli vastustamattoman pehmeä. Mä lumouduin sen silittämisestä.

Hyvin pian mä huomaan olevani pulassa. On olemassa vain yksi oikea tapa käsitellä tätä olentoa, eikä mulla ole kuin huonoja arvauksia. Kukaan ei osaa neuvoa, sillä kukaan ei tiedä tästä eläimestä mitään. Se ei päästä ketään lähelleen. Paitsi nyt minut. Kohtalokkain seurauksin.

Mun liikkeet ja sanat on kaikki vääriä sille. Se hyökkäilee mun kimppuun uudestaan ja uudestaan. Mä painun kumaraan näyttääkseni pienemmältä. Se hyökkää. Mä alan vältellä katsekontaktia. Se hyökkää. Mä annan sen purra mun kättä niin lujaa, etten pysty liikkumaan pois. Se pelkää että löydän jonkun paremman.

Oon muuttunut jokaisen hyökkäyksen jäljiltä aina vain pienemmäksi ja alistunut lisää. Mä oon hyväksynyt sen, et mun elämään mahtuu vain Peto. Mun elämään ei mahdu edes minä. Mä murrun sen ajatuksen alla. Mut en mä välitä, sillä mä teen kaikkeni, jotta Peto vois hyvin.

Lopulta, kun oon vajonnut maantasalle asti, ja maannut siinä hiljaa liikkumatta useita kuukausia, Peto nousee takajaloilleen ja karjuu mulle: "En voi elää enää kanssasi. Se on sinun syytäsi. Mitäs olet noin saatanan onneton. En kestä sitä enempää". Sitten se kävelee pois.

Mä en tiedä milloin kykenen nousemaan ylös. Oon murskana. Mutta mä tiedän et Peto ei tuu enää takaisin. Mä olen vapaa.

Avaan itseni

Nyt mä tarvin hyvän suunnitelman sitä varten, kun mun elämä räjähtää. Mun pää suorastaan pursuaa ideoita. Oon äärettömän levoton ja mä vingun oudosti. Naurahtelen ja huokailen. Pyörittelen silmiä. Musta vapautuu jokin uus energia. Hahmo. Se tunkee mun ihosta ulos. Se on hullu.

Hullu huitoo mua edestakasin etsien kohtaa mistä alottaa. Se löytää ranteet. Mä teen työtä käskettyä. Upotan kynnet, ja alan vetään pikiä suonia ulos. Mun pitää kutoa niistä matto. Lentävä matto, joka pelastaa mut, kun en enää kykene kävelemään. Puhallan mun keuhkot sen sisuksiin. Niissä oleva ilma saa maton leijumaan.

Mä paastoan, jotta se matto jaksais kannatella mua. Hullu on neuvonut, et mitä pienempi musta tulee, sen varmemmin kaikki tulee onnistumaan. Nakkaan tarpeettomat elimet ulos, koska ne painaa liikaa. Musta tulee upea ja vahva. Sitten mä selviän. Eikä mun tarvi pystyä ees seisomaan, koska mulla on se taikamatto.

Ajelen mun pään, jotta ilma kulkeutuis paremmin mun aivoihin. Jotta mä saisin kunnolla happea. Mun ympärillä on ihan liian tunkkasta. En kykene hengittämään. Kun oon kalju, mun aivot herää pitkiltä uniltaan takas tähän maailmaan.

Naksauttelen nikamia pois paikoiltaan, jotta musta tulis notkeempi. Niin voin väistää yliluonnollisen tehokkaasti kaikki vaaratilanteet. Ne lähestyy mua. Mun aika vähenee. Mut oon kohta valmis.

Vaihdan vielä mun nimen. Silloin mun menneisyyden haamut ei enää saa mua kiinni. Mun tarina ja persoonallisuus muuttuu. Mulla on uudet ajatukset, paremmat tunteet. Hullu valmentaa musta yli-ihmisen.

Istun lattialla veressä odottaen teidän hyökkäystä. Oon niin vitun turvassa ja varautunut kaikkeen, ettei teillä ole aavistustakaan. Älä tuu liian lähelle, mä voin heittää sua maksalla päähän.

Tanssivat Puut

Lähdettyäni teidän maailmastanne, herään kalliolla oleskelevasta puisesta laatikosta. Kaikki tapahtunut on kaukana poissa, on vain nykyisyys. Astit ovat terävät, vaikka pää on uninen.

Nousen istumaan. Havaitsen ohuen linjan valoa kurkistavan laatikon seinämän reiästä. Katson siitä varovasti ulos.

Taivaan tilalla on veden raja, josta syvyydet jatkuvat jonnekin ylöspäin. Sen pintaan heijastuu pyöreä kuu, joka luo valoaan jostain maan uumenista. Veden pinta muodostaa kuvun suojelemaan tätä paikkaa, levittäen voimakkaat ylöspäin virtaavat seinämät kauas horisonttiin.

Puut tanssivat. Ne oikovat notkeita juuriaan ja liikehtivät laulavan tuulen säestyksellä. Sienirihmastot pujottelevat pitkin huokoista maata ja kapuavat vesiseinää pitkin korkeuksiin. Ne loistavat kirkkaissa väreissä.

Olen utelias. Tunnen kuinka minua kutsutaan mukaan. Päätän löytäväni altani lattialuukun. Avaan sen ja kapuan tikkaita pitkin alas.

Astelen lähemmäs tanssivaa rinkiä paljain jaloin. Tunnen viileän saven ja mullan, juurakot ja maan suonet. Kylmyys saa haukkomaan henkeä, puhdasta happea. Se imeytyy kehooni, tehden minusta kevyen. Taivaan kansi pudottaa pieniä pisaroita hartioilleni. Niistä jokainen on täynnä elämää.

Saavun puiden luo. Yksi niistä ojentaa oksansa, kuin käden, kohti minua ja pyytää tanssiin. Tartun tuon kasvottoman jättiläisen haarautuviin sormiin ja hypähdän ilmaan.

Hallitsen jokaisen lihaksen, jokaisen solun täydellisesti. Taivun ja liikun miten ikinä haluankaan, en kaadu tai kompuroi. Pyörähtelen varpaillani pieniä ja suuria kiemuroita. Avaan käsivarteni siiviksi ja heittäydyn kuunvalon kirkkaisiin säteisiin. Tunnen kuinka voin jatkaa tätä loputtomiin. Voimani eivät ehdy.

Tänne minä jään. Minulla ei ole mitään, minkä vuoksi palata teidän luoksenne. Teillä ei ole mitään minulle kuuluvaa. Kaikki se, mitä minä olen, löytyy täältä.

Ontto

Mitä sanottavaa minulla on tänään itselleni? Lähde ulos. Juokse kauas pois.

Makaan valkosessa tyhjässä huoneessa. Täällä on vain tämä patja. Mun pään yläpuolelle ilmestyy suti. Se painautuu vasten mun otsaani ja alkaa maalata. Mun muistot korvautuu tyhjiöllä. Mun silmät ja suu muurautuu kiinni. Korvat ei enää toimi.

Mun koko keho peittyy valkosen maalin alle. Ennen mä taistelin vastaan, mutta mä en kykene enää. Mä hyväksyn laiskasti sen, että mä katoan. Ei sillä ole väliä. Ehkä mä en ikinä tänne kuulunutkaan.

Mä en rakasta enää. En vihaa. En jaksa enää edes pelätä.

Jokin kaukainen ääni huutaa mulle, että mun täytyy paeta nyt heti. Nousta ylös, repiä itseni irti tästä patjasta, mihin mut on liimattu. Huutaa niin paljon kuin vain pystyn. Huutaa, kuinka minä olen ainutlaatuinen yksilö, jota kenelläkään ei ole oikeutta tuhota. Hyökätä takaisin.

Toinen ääni kuiskaa, että mun pitää antaa anteeksi. Että mun pitää luottaa ja antaa aina vain uusia mahdollisuuksia itselleni ja muille. Että mun pitäis hiljentyä ja pysähtyä. Päättää ymmärtää.

Mutta en mä kuulee kumpaakaan. Mut on maalattu osaksi tätä tyhjää huonetta. Musta on tullut ontto.

Pullopostia

"Hei sinulle, kuka ikinä oletkaan.

Tänään en ollut onneton. Ulkona on valoisaa. Istun joen rannassa. Kuuntelen ja katselen. Kaikki on niin rauhallista ja suloisen hiljaista. Tuntuu kuin aika olis pysähtynyt. Mä haluan olla tässä aina ja aina.

Vesi ei ole mustaa tänään. Se on sinistä, keltaista, oranssia, punaista ja vihreää. Ja lämmintä. Tänään se on vastoin kaikkia lakeja turvallisen lämmintä. Mä hymyilen. Tekee mieli tanssia.

Mun on niin hyvä olla tässä yksin. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunnen kiitollisuutta siitä, että oon elossa. Mä en tarvi mitään enempää. Oon onnellinen. Nyt. Se on enemmän kuin tarpeeksi."

Ehkä seuraavalla kerralla kirjoitan ihan oikean pullopostin. Keksin tarinoita siitä, kuka sen löytää ja mitä hän silloin tuntee. Mutta en kerro kenellekään. Se on minun salaisuuteni. Ja kun olen surullinen, haluun ajatella että joku on saanut mun kirjeen. Meidän tarinat on kietoutuneet pieneksi hetkeksi yhteen, vaikkei kumpikaan meistä tiedä sitä. Se on hauska ajatus. Toivon hänelle paljon rakkautta.

Kuka sinä olet?

Pitkin mun vartaloa liikkuu kummallinen pistelevä aalto. Tuhansittain pieniä neuloja tunkeutuu mun pään sisälle. Ne nauraa mun aivoja. Ne vie multa näön ja kyvyn tuntea mitään muuta kuin epätodellista kipua.

Mun näkökyky korvautuu valheellisella todellisuudella. Mun silmissä vilisee kuvia siitä, mitä joskus tapahtui. Kaikki on värjääntynyt virheellisesti. Mä tunnen pahuutta ja itsekkyyttä. Se on kuin valtava piikki, mikä työntyy hitaasti mun niskan läpi. Musta tuntuu että vuodan verta, mutten uskalla katsoa.

"Älä jää tänne. Sun käy huonosti. Sulle valehdellaan. Nouse ylös ja pakene."

Muuttuuko ihmiset? Mä olen samanlainen pelkuri kuin aina.

Aamut

Onnettomuus, mikä tapahtuu päivittäin. Herääminen. Samalla hetkellä, kun mun tajunta palaa tähän todellisuuteen, kivut tulee takaisin. On vaikea hengittää. Mua pelottaa. Mä tunnen, miten maailma tuijottaa herkeämättä mua. Se on odottanut tätä hetkeä, kun saa taas hyökätä mun kimppuun.

Mun kasvot on kohti seinää. En haluu kääntää katsetta, en haluu nähdä mitä mun ympärillä on. En haluu nähdä ulos. Jos siellä paistaa aurinko, mun päivä alkaa syyllisyyden tunteella. Sillä mun pitäis mennä ulos valoon, jos yhtään välitän itsestäni. Enkä mä välitä. Jos siellä sataa, mä tunnen sen liiankin hyvin. Mua paleltaa, mulla on surkea ja vettynyt olo. Ja oon varma, että siellä sataa aina.

Taas uusi aamu, jonka ensimmäiset sanat mulle on "sun pitäis". Mä vastaan sille "mä en halua".

Rautapallo

Minun kotini on särkymätön. Siellä ei ole ovia eikä ikkunoita. Minä en pääse ulos. Eikä kukaan pääse sisään. Sitä ympäröi valtavat piikit, jotka lävistävät liian lähelle pyrkivät. Se kulkee luotisuoraan tuhoten kaikki esteet. Se on äänieristetty. Se on voimakkaampi kuin sinä.

Tiedän mitä tuolla ulkona on. Siellä on suuri seikkailu, josta olen poistanut itseni. Vaaroja, esteitä, ja toisinaan voittoja. Ehkä jopa riemua, jos sille antaa tilaa. Mutta täällä sisällä on lämmintä ja turvallista. Ja minua ei satu. Sillä en tunne mitään.

En ole sokea sille mitä sinä haluat. Sinä haluat rikkoa kotini. Et siksi, että haluaisit satuttaa minua. Vaan siksi, että haluaisit ymmärtää ja rakastaa minua. Päästä lähelle minua.

Mutta minä en päästä sinua tänne. Olen päättänyt, ettei minua voi rikkoa enempää. Kaikki tekevät virheitä. Ja sinun virheesi saattaisi tappaa minut.

Mustat Vedet

Vuoden takainen muisto. Tosi elävä. Mä tunnen uudestaan sen repivän ja viiltävän tunteen. Mä kävelen pitkin siltaa ja katson alas mustiin vesiin. Yksinäisyys koskettaa mun niskaa.

Mutta nyt mä näen että kaikki muut ihmiset on siellä kylmässä virtauksessa. Se maailma ei olekaan tyhjä. Mä kurottaudun kaiteen yli. Siellä ne on. Ne viittoo mua mukaan. Ne sanoo ettei siellä oo kylmä. Mut mä en usko. Se vellova musta imee kaiken valon ja lämmön.

Mä jään ylös ja jatkan matkaa. Onhan mulla seuraa. Se on kulkenut mun mukana alusta alkaen. Se seuraa mua tarttuneena mun kantapäihin ja varpaisiin. Tuttu ystävä. Varjo. Mä haluan olla täällä ylhäällä, missä katuvalot näyttää sen olemassaolon. Se ei heijastu teidän mustista vesistä. Mun varjo ei ole olemassa siellä.

Se ei puhu, mut kertoo mulle enemään asioita kuin te muut. Tänään se kertoi mulle, et mustat vedet on toinen maailma. Maailma, jossa tehdään asioita, solmitaan suhteita ja liikutaan eteenpäin. Sisältäpäin se kuulemma tuntuu valoisalta, tai niin siellä asuvat haluu ajatella. Mut mä näen ulkokuoren, enkä haluu liikkua yhtään lähemmäs. Sinne hukkuu. Mä tiedän.

Varjo kertoo mulle mikä tuo mustat vedet todella on. Sen nimi on Elävien maailma. Mä en kuulu sinne. Mä olen aave. Aave, jolla on varjo.

Jatkan kävelyä. En katso taakseni. Kohta mä en enää saa selvää niiden ihmisten sanoista. Kuuluu vaan epämääräistä muminaa. Ja mä jatkan matkaani. Kauemmas ja kauemmas. Pois.

Elävien maailmassa ei enää puhuta musta. Ei ne muista mua. Ja pian mä olen unohtanut ne. Mutta niin kauan kun mun varjo seuraa mua, mä en voi unohtaa itseäni.

Niin mä haluan luulla. Tuijotan mun varjoa niin tarkasti, et kaikki ulkopuolella katoaa. Mä en huomaisi, jos mun ympärillä tapahtuis jotain. Mä en tajuaisi, jos olisinkin itse mustissa vesissä. Mä en näkisi jos se silta ylhäällä olisikin täynnä ihmisiä, jotka kulkee eteepäin. Valossa.