sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Ontto

Mitä sanottavaa minulla on tänään itselleni? Lähde ulos. Juokse kauas pois.

Makaan valkosessa tyhjässä huoneessa. Täällä on vain tämä patja. Mun pään yläpuolelle ilmestyy suti. Se painautuu vasten mun otsaani ja alkaa maalata. Mun muistot korvautuu tyhjiöllä. Mun silmät ja suu muurautuu kiinni. Korvat ei enää toimi.

Mun koko keho peittyy valkosen maalin alle. Ennen mä taistelin vastaan, mutta mä en kykene enää. Mä hyväksyn laiskasti sen, että mä katoan. Ei sillä ole väliä. Ehkä mä en ikinä tänne kuulunutkaan.

Mä en rakasta enää. En vihaa. En jaksa enää edes pelätä.

Jokin kaukainen ääni huutaa mulle, että mun täytyy paeta nyt heti. Nousta ylös, repiä itseni irti tästä patjasta, mihin mut on liimattu. Huutaa niin paljon kuin vain pystyn. Huutaa, kuinka minä olen ainutlaatuinen yksilö, jota kenelläkään ei ole oikeutta tuhota. Hyökätä takaisin.

Toinen ääni kuiskaa, että mun pitää antaa anteeksi. Että mun pitää luottaa ja antaa aina vain uusia mahdollisuuksia itselleni ja muille. Että mun pitäis hiljentyä ja pysähtyä. Päättää ymmärtää.

Mutta en mä kuulee kumpaakaan. Mut on maalattu osaksi tätä tyhjää huonetta. Musta on tullut ontto.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Pullopostia

"Hei sinulle, kuka ikinä oletkaan.

Tänään en ollut onneton. Ulkona on valoisaa. Istun joen rannassa. Kuuntelen ja katselen. Kaikki on niin rauhallista ja suloisen hiljaista. Tuntuu kuin aika olis pysähtynyt. Mä haluan olla tässä aina ja aina.

Vesi ei ole mustaa tänään. Se on sinistä, keltaista, oranssia, punaista ja vihreää. Ja lämmintä. Tänään se on vastoin kaikkia lakeja turvallisen lämmintä. Mä hymyilen. Tekee mieli tanssia.

Mun on niin hyvä olla tässä yksin. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunnen kiitollisuutta siitä, että oon elossa. Mä en tarvi mitään enempää. Oon onnellinen. Nyt. Se on enemmän kuin tarpeeksi."

Ehkä seuraavalla kerralla kirjoitan ihan oikean pullopostin. Keksin tarinoita siitä, kuka sen löytää ja mitä hän silloin tuntee. Mutta en kerro kenellekään. Se on minun salaisuuteni. Ja kun olen surullinen, haluun ajatella että joku on saanut mun kirjeen. Meidän tarinat on kietoutuneet pieneksi hetkeksi yhteen, vaikkei kumpikaan meistä tiedä sitä. Se on hauska ajatus. Toivon hänelle paljon rakkautta.

perjantai 6. toukokuuta 2016

Kuka sinä olet?

Pitkin mun vartaloa liikkuu kummallinen pistelevä aalto. Tuhansittain pieniä neuloja tunkeutuu mun pään sisälle. Ne nauraa mun aivoja. Ne vie multa näön ja kyvyn tuntea mitään muuta kuin epätodellista kipua.

Mun näkökyky korvautuu valheellisella todellisuudella. Mun silmissä vilisee kuvia siitä, mitä joskus tapahtui. Kaikki on värjääntynyt virheellisesti. Mä tunnen pahuutta ja itsekkyyttä. Se on kuin valtava piikki, mikä työntyy hitaasti mun niskan läpi. Musta tuntuu että vuodan verta, mutten uskalla katsoa.

"Älä jää tänne. Sun käy huonosti. Sulle valehdellaan. Nouse ylös ja pakene."

Muuttuuko ihmiset? Mä olen samanlainen pelkuri kuin aina.


torstai 5. toukokuuta 2016

Aamut

Onnettomuus, mikä tapahtuu päivittäin. Herääminen. Samalla hetkellä, kun mun tajunta palaa tähän todellisuuteen, kivut tulee takaisin. On vaikea hengittää. Mua pelottaa. Mä tunnen, miten maailma tuijottaa herkeämättä mua. Se on odottanut tätä hetkeä, kun saa taas hyökätä mun kimppuun.

Mun kasvot on kohti seinää. En haluu kääntää katsetta, en haluu nähdä mitä mun ympärillä on. En haluu nähdä ulos. Jos siellä paistaa aurinko, mun päivä alkaa syyllisyyden tunteella. Sillä mun pitäis mennä ulos valoon, jos yhtään välitän itsestäni. Enkä mä välitä. Jos siellä sataa, mä tunnen sen liiankin hyvin. Mua paleltaa, mulla on surkea ja vettynyt olo. Ja oon varma, että siellä sataa aina.

Taas uusi aamu, jonka ensimmäiset sanat mulle on "sun pitäis". Mä vastaan sille "mä en halua".

maanantai 2. toukokuuta 2016

Rautapallo

Minun kotini on särkymätön. Siellä ei ole ovia eikä ikkunoita. Minä en pääse ulos. Eikä kukaan pääse sisään. Sitä ympäröi valtavat piikit, jotka lävistävät liian lähelle pyrkivät. Se kulkee luotisuoraan tuhoten kaikki esteet. Se on äänieristetty. Se on voimakkaampi kuin sinä.

Tiedän mitä tuolla ulkona on. Siellä on suuri seikkailu, josta olen poistanut itseni. Vaaroja, esteitä, ja toisinaan voittoja. Ehkä jopa riemua, jos sille antaa tilaa. Mutta täällä sisällä on lämmintä ja turvallista. Ja minua ei satu. Sillä en tunne mitään.

En ole sokea sille mitä sinä haluat. Sinä haluat rikkoa kotini. Et siksi, että haluaisit satuttaa minua. Vaan siksi, että haluaisit ymmärtää ja rakastaa minua. Päästä lähelle minua.

Mutta minä en päästä sinua tänne. Olen päättänyt, ettei minua voi rikkoa enempää. Kaikki tekevät virheitä. Ja sinun virheesi saattaisi tappaa minut.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Mustat Vedet

Vuoden takainen muisto. Tosi elävä. Mä tunnen uudestaan sen repivän ja viiltävän tunteen. Mä kävelen pitkin siltaa ja katson alas mustiin vesiin. Yksinäisyys koskettaa mun niskaa.

Mutta nyt mä näen että kaikki muut ihmiset on siellä kylmässä virtauksessa. Se maailma ei olekaan tyhjä. Mä kurottaudun kaiteen yli. Siellä ne on. Ne viittoo mua mukaan. Ne sanoo ettei siellä oo kylmä. Mut mä en usko. Se vellova musta imee kaiken valon ja lämmön.

Mä jään ylös ja jatkan matkaa. Onhan mulla seuraa. Se on kulkenut mun mukana alusta alkaen. Se seuraa mua tarttuneena mun kantapäihin ja varpaisiin. Tuttu ystävä. Varjo. Mä haluan olla täällä ylhäällä, missä katuvalot näyttää sen olemassaolon. Se ei heijastu teidän mustista vesistä. Mun varjo ei ole olemassa siellä.

Se ei puhu, mut kertoo mulle enemään asioita kuin te muut. Tänään se kertoi mulle, et mustat vedet on toinen maailma. Maailma, jossa tehdään asioita, solmitaan suhteita ja liikutaan eteenpäin. Sisältäpäin se kuulemma tuntuu valoisalta, tai niin siellä asuvat haluu ajatella. Mut mä näen ulkokuoren, enkä haluu liikkua yhtään lähemmäs. Sinne hukkuu. Mä tiedän.

Varjo kertoo mulle mikä tuo mustat vedet todella on. Sen nimi on Elävien maailma. Mä en kuulu sinne. Mä olen aave. Aave, jolla on varjo.

Jatkan kävelyä. En katso taakseni. Kohta mä en enää saa selvää niiden ihmisten sanoista. Kuuluu vaan epämääräistä muminaa. Ja mä jatkan matkaani. Kauemmas ja kauemmas. Pois.

Elävien maailmassa ei enää puhuta musta. Ei ne muista mua. Ja pian mä olen unohtanut ne. Mutta niin kauan kun mun varjo seuraa mua, mä en voi unohtaa itseäni.

Niin mä haluan luulla. Tuijotan mun varjoa niin tarkasti, et kaikki ulkopuolella katoaa. Mä en huomaisi, jos mun ympärillä tapahtuis jotain. Mä en tajuaisi, jos olisinkin itse mustissa vesissä. Mä en näkisi jos se silta ylhäällä olisikin täynnä ihmisiä, jotka kulkee eteepäin. Valossa.