Mä rakastuin kauniiseen, harvinaiseen petoeläimeen. Mä pelkäsin sitä alusta asti, mut mun oli pakko päästä sen lähelle. Sen silmät lumos mut. Sen turkki oli vastustamattoman pehmeä. Mä lumouduin sen silittämisestä.
Hyvin pian mä huomaan olevani pulassa. On olemassa vain yksi oikea tapa käsitellä tätä olentoa, eikä mulla ole kuin huonoja arvauksia. Kukaan ei osaa neuvoa, sillä kukaan ei tiedä tästä eläimestä mitään. Se ei päästä ketään lähelleen. Paitsi nyt minut. Kohtalokkain seurauksin.
Mun liikkeet ja sanat on kaikki vääriä sille. Se hyökkäilee mun kimppuun uudestaan ja uudestaan. Mä painun kumaraan näyttääkseni pienemmältä. Se hyökkää. Mä alan vältellä katsekontaktia. Se hyökkää. Mä annan sen purra mun kättä niin lujaa, etten pysty liikkumaan pois. Se pelkää että löydän jonkun paremman.
Oon muuttunut jokaisen hyökkäyksen jäljiltä aina vain pienemmäksi ja alistunut lisää. Mä oon hyväksynyt sen, et mun elämään mahtuu vain Peto. Mun elämään ei mahdu edes minä. Mä murrun sen ajatuksen alla. Mut en mä välitä, sillä mä teen kaikkeni, jotta Peto vois hyvin.
Lopulta, kun oon vajonnut maantasalle asti, ja maannut siinä hiljaa liikkumatta useita kuukausia, Peto nousee takajaloilleen ja karjuu mulle: "En voi elää enää kanssasi. Se on sinun syytäsi. Mitäs olet noin saatanan onneton. En kestä sitä enempää". Sitten se kävelee pois.
Mä en tiedä milloin kykenen nousemaan ylös. Oon murskana. Mutta mä tiedän et Peto ei tuu enää takaisin. Mä olen vapaa.
