torstai 26. tammikuuta 2017

Vapaus

Tammikuu. Puut valuu vedestä, oksat kimaltelee helminauhana. Maa on jäätä, taivas on sadepölyä. Mä olen euforiaa.

Kun mä lähdin tänään, en mennyt kenenkään luokse. Kun palasin kotiin, kukaan ei odottanut. Kukaan ei odottanut mitään. Mua ei kiskota, mua ei revitä. Oon äärimmäisen kokonainen.

Mulla on nälkä. Ja mä oon nälkänen elämälle. Mulla on kylmä. Sillä, en ole turta. Vuodenajat kulkee omia aikojaan. Ne on heittänyt mun harteilleni aina vain uusia talvia. Mutta mä alan sopeutua, nousen vedestä maalle. Uudistan mieleni kerrokset.

Mä sulan.


lauantai 7. tammikuuta 2017

Ota Mukaan Sarjakuvaan

Nappaan mahdottoman yhtälön ja tanssin sen kanssa tangoa. Vaaralliset vedet keinuttaa. En osaa koskaan päättää onko mun jakamattoman kiinnostuksen herättävät kohteet lähempänä totuutta, vaiko sitä tuhoavaa mönjää, mikä pitäis vaan valuttaa kehikosta läpi.

Kurottaudun kohti tarinoita, jotka on liian lennokkaita analysoitavaksi mun riittämättömille aivoille. Yhdistelen termejä kuten kestoahdistus ja yleinen tylsistyminen. Näen lähikuvan hahmosta, joka muistuttaa pelottavan paljon mua. Tänään keksin uuden mysteerin; kiusaanko itseäni, edes tajuamatta sitä itse?

Viimeinen kulunut puolvuotta on avannut ovia, joiden olemassaolosta kukaan ei oo kertonut mulle. Maailma on niin paljon isompi, mitä meille halutaan opettaa. Uudet totuudet, matka tuntemattoman äärelle. Oon löytänyt hyvän linkin sinne. Annan sille nimeksi "Sarjakuvamies".

Musiikki tekee hulluksi. Huumeet tekee hulluksi. Rakkaus tekee hulluksi. Mutta koska kaikki täällä tekee hulluksi, mun on turha pelätä. Voin olla taas väärällä polulla. Tai sitten se jokin löytyy, mitä oon niin kauan jahdannut. Sarjakuvamies voi toki olla liian iso pala mulle. Mut oon sen verran outo, et yrittäminen kannattaa.

Oon hyvin kiitollinen tästä kollaasista. Omakuva on edelleen kokoelma irtonaisia raajoja ja elimiä. Mut nyt se hymyilee.