Kuinka voikaan olla

Mä oon täällä. Tällä kuluvalla sekunnilla. Mä löysin tänne!

Katson suurin suurin silmin kuinka kiiltäväpintaiset pilvet rakentavat jylhiä pylväitä. Ne kohoaa äärettömiin korkeuksiin. Utu kiertää niiden pintoja, kuin kietoen ne halaukseen. Mä huudahdan, oon liian suunniltani olemaan hiljaa. Mä oon löytänyt paratiisin.

Seison leijuvalla palalla. Se on yksi osa pianon koskettimistoa, joka muodostaa kierreportaat ylös ja ylös ja vieläkin ylös. Ne soi tuulessa, välkähtävät kainosti virtausten painaessa niitä pohjaan. Lähden kulkemaan koskettimia pitkin yhä korkeammalle, osaamatta arvioida sijaintiani. Alla on vain valoa. Ei maata, ei vettä. Vain valoa.

Kuinka voikaan olla, että valitsemani polku johdatti minut utopian porteille? Luulin etsiväni sinne koko elämäni, pääsemättä perille. Itken vuolaasti, olen onnesta sekaisin. Levitän siipeni, ne ovat niin kauniit, kuin kaikki maailman yhteenlaskettu rakkaus ja voima.

En voi enää kuvailla edes sanoin. Tämä on mittaamattoman arvokasta. Korvaamatonta. Ja olen täällä. Minä vain, pienen pieni ihminen. Kaiken tämän keskellä.

Sarjakuvamiehen Kuolema

Kaksikymppinen mies kadonnut kaksi viikkoa sitten. Musikaalinen. Kiharat hiukset. Nähty viimeksi asunnollaan vahvassa humalassa.

Lähden tutkimaan tapausta. Törmään päivittäin tuntomerkit täyttävään nuorukaiseen, mutta ei se voi olla hän. Tämä ei ole energinen. Ei hauska. Ei puhelias tai karismaattinen.

Vajaa kolme viikkoa katoamisesta saan viestin puhelimeeni. Se on lyhyt ja ilmeetön. Ehkä kysymyksessä on sieppaus. Etsin lisää johtolankoja. Tuloksetta.

Kolme ja puoli viikkoa on kulunut. Minä löydän hänet. Kuolleena. Hän makaa lumihangessa vierellään rispaantunut sarjakuva-albumi.

Sarjakuvassa on jos jonkinlaista kommellusta, yllättäviä käänteitä, sivukaupalla huumoria. Kaikki on niin kevyttä ja hauskaa, unohdan siinä samassa mitä olinkaan tekemässä. Uppoudun lukemaan. Nauran ja nauran. Murheet valuvat hartioilta.

Viimeinen luku. En ymmärrä tätä vitsiä. Tämä on kuin irrallinen kappale jostain toisesta tarinasta. Vitsi, joka paisuu uskomattomiin mittasuhteisiin, se hyppää ulos sivulta. Paperin palat lentelevät, kun ruudusta nousee kaksi valtavaa kättä. Ne hyökkäävät miehen kimppuun ja kuristavat tämän hengiltä.

Ihminen, joka pyörii tässä lähistöllä, on kuin kaksoisolento tälle sarjakuvamiehelle. Mutta vain ulkoisesti. Hän on vain piirros. Musteväreillä täytetty. Hyvin kuvitettu, mutta sieluton.

Elää voi huomennakin

Kyllä minä itseni tiedän. Kun tilaisuus koittaa, juoksen lähimpään kapakkaan. Elää voi huomennakin.

On okei tehdä palapeliä, muttei hoitaa damagotchia. Kukakohan kuvittelee olevansa vastuussa käytöskoodeista? Mikset sä mee töihin? Miksi pitäis? Siksikö että sinä käsket?

Lapset ei hanki lapsia. Ei ne käy kyllä baareissakaan. Mut jostain syystä ne päästää mut sisään, joten miksi en menisi sinne leikkimään.

Teoria - käytäntö ei mene läheskään fifti fifti, mutta kyllä mä jotain teen. Ainakin huomenna. Lauantai. Mun kalenterissa lukee: "Löllötilöö hoida krapulaa. Pelaa ja projektoi. Siivoo, ehkä. Vaihda järjestystä. Maalaa seinät. Nuku. Heng heng. Telttaile. Elä. Tai älä."

Polttakaa Noita

Erilaisia eläinten varjoja piirtyy seinälle. Niiden energiat hyppelee mun käsistä, mun sormien liikkeistä. Huone on yhtä lämmin kuin kynttilän liekki. Oma palava taideteos katto yläpuolellaan.

Vedän henkeä, lasken hitaasti kymmeneen. Nyökkään rauhallisesti. On aika.

Kävelen ikkunalle. Avaan kaihtimet. Näkyvyys parvekkeelleni on peittynyt kymmenistä muovisista nukeista. Ne nojautuu mua kohden, niiden silmät yrittää tunkeutua lasin läpi. Ne on valmiina kahmaisemaan pelosta tärisevät ja rimpuilevat sielut onttoihin otsalohkoihinsa.

Tuijotan niitä silmästä silmään. Minä liikun, avaan oven. Sisään kaatuu jähmettyneitä alastomia vartaloita. Raivaan ne sivuun. Sirinä ja pistävä melu täyttää ilman. Täällä on maailma. Alhaalla on lisää joukoittain liikkumattomia tarkkailijoita.

Tervehdin. Riisun paitani ja housuni. Heitän ne alas. Poistan sukat, poistan aivan kaiken. Hahmojen silmät kiiluvat ja välkkyvät kuin seonneet mainosvalot, kun vaatteeni putoavat heidän harteilleen. Kuuluu yskimistä, kiusaantunutta naurua. Jäsenet naksuen he kaivavat puhelimiaan ottaakseen kuvia.

Minä vain olen ja seison tässä. Niin kauan, että ympärillä olevien hämmennys kasvaa liian suureksi. Ne hiipivät pois pälyilleen taakseen. Parvekkeeni nuket nousevat kasoistaan, kiipeävät kaiteelle ja hyppäävät kaukaisuuteen. Ne mumisevat kummaa kieltä, kunnes hajoavat pölyksi pudotessaan toistensa niskaan.

Sisällä tuli kasvaa yhä suuremmaksi, luoden pitkät varjot ylleni. Luon niistä uusia eläimiä. Niiden ääriviivat venyvät kauas horisonttiin. Ne täyttävät yksinäiset nurkat, peittävät mielen mustat aukot.
Keinotekoisuus on poissa. Nuket ovat kadonneet. Täällä on minä, tuli ja varjokuvat. Kuiskaan hiljentyvään tuuleen sanat. Noita on poltettu.