maanantai 31. heinäkuuta 2017

Yön ulottuvuudet

Näen unta keskellä kauppatoria. Mun kaverit juo kaljaa. Mä nukahtelen liikkuessani. On vaikea puhua. Mutta ne ei taida huomata.

Vajoan jälleen syvempään tasoon. Ulottuvuus takoo päähäni muiston tapahtumasta, joka on epätosi. Siinä turvaksi tarkoitettu hahmo painaa mustelmat ranteisiini, ja nojaa painollaan minut liikkumattomaksi. Huudan apua, mutta hahmo ei ole aikeissa lopettaa. Se katsoo minua silmät himosta kiiluen.

Herään huutooni. En tunnista huonetta ympärilläni. Ajatus unestani imee minut hulluuden syövereihin. Paljon myöhemmin, tuntien kirkumisen jälkeen, valkotakkiset miehet kääntävät avainta lukossa, astuvat vieraaseen talooni ja taluttavat minut ulos.

Herään uudelleen. Vaivun alas uudelleen.

Herään vielä kerran. Raavin jalkojani etten vaipuisi enää tuon kauhutarinan kerroksiin. Huomaan olevani kotona, makaan omassa sängyssäni. Mutta jokin on väärin. Kehoni paino ei jakaudu tasaisesti, sen massa on pakkautunut päähäni. Jalat tuntuvat leijuvan. Yritän ommella kiinni tuon ulottuvuuksien välisen railon puhumalla itselleni ääneen: "31.7.2017 kello on 20 minuuttia vaille viisi aamulla. Tämä on tyyny, nämä ovat jalkani, tämä on todellisuus."

Teen jotain normaalia. Menen vessaan. Mutta en kykene vakuuttamaan itseäni siitä, että kaikki on tavallisesti. Pelkään pitkien kaapumaisten hahmojen ilmestyvän huoneisiin. Niiden kaavut olisivat mustat, kasvot valkeat. Ne irvistäisivät ja tuijottaisivat. Seuraisivat minua.

Palaan sänkyyni. En katso eteiseen vievää oviaukkoa, sillä kaapuhahmot voivat ilmestyä sinne. En katso seinällä olevaa julistetta, sillä kuvan henkilöiden vaatteet saattavat vaihtua, tai silmät kääntyä. En tiedä pystyvätkö ne puhumaan minulle.

Jos pystyvät... Ne sanoisivat: "Kai tiedät, että on turha pelätä jonkun ulkona nauravan sinulle, kun sisällä soditaan."