perjantai 22. syyskuuta 2017

Veri ei velvoita, mennyt ei orjuuta

Harmaa ja vettynyt vapiseva varjo, sen hohtavat vaatteet on sulaneet pois
Se kantaa ruosteista kynttelikköä, kynttilät ei syty, kädet valuu päälle läpimärkää mätää
Se huutaa mulle viat ja syyt, joille mulla ei ole korvia, sanat kimpoaa takaisin
Oon mosaiikkipeili, tuhat kertaa rikottu ja kauniimpi kuin koskaan

Kävelen viimeisenkin suojakilpesi läpi, ihan kiinni, ihan lähelle
Ojennan sulle ranteet ja puukon, vastaan 'kirjoita tähän'
Painat kirjainmyrskyä vasten arpista ihoa, olit siinä maailmanmestari
Miksi et osaa tätä enää, et saa edes pintaa rikottua

Nyt tässä lukee totuus, se on pelkkää ilmaa
Pois puhallan, muiden lavasteiden sekaan
Voit vaikka rikkoa ne kaikki tullaksesi taas nähdyksi
Ja lopetettuasi huomaat, että olen kaukana poissa
Siellä, minne sinun jalkasi eivät jaksa kantaa