Näkymätön pysäkki

En teitä suostunut vastaanottamaan, noita valkeakasvoisia hahmoja kaavuissaan. Tänne ne saapuivat minulle kertomaan jotain, jolle en suostu korviani avaamaan. Vaeltavat väliä olohuoneen ja eteisen. Ja minä tahtoisin käydä kusella vaan, mutta varjoissa ne tarkkailee. Miyazakin Kasvottomat, nyt kestoirvistyksineen, valkeita sahalaitahampaitaan väläytellen, valuvat ääneti läpi käytävien.

En suostu katsekontaktiin. Ehkä sängyn alle kurkistan, vierelleni luon katseen arkailevan. Onko se peittomöykky vain, vaiko tyhjyyden toiselta puolen viereeni muodotunut uinuva ruumis. Vitivalkoinen, suu ammollaan. Tutun näköinen, juuri hänen näköisensä jota kestäisi nähdä en.

En vastaanota teitä, en. En ole vieraanvarainen. Jokainen asuntooni astuva on julma tunkeilija, aineeton ja pahantahtoinen. Siitä varmana kauhon nämä pillerit, piiloudun alle peittoni, käännän teille selkäni. Siellä pelosta väristen, makaan vatsan pohjastani purskahtaneessa nesteessä, poskeni tahmaan painaen.

Niin kaavut haihtuvat, niiden kantajat kulkevat osoitteeseen seuraavaan, toivoen josko joku olisi kiinnostunut kuulemaan, kuinka kaikki ratkaistaan. Aamun säteiden myötä ne liikkuvat pois täältä. Jonnekin eteenpäin.

En ollut valmis tälle pysäkille. En vielä, vaikka usein niin läheltä sen ohi kävelen. Jonakin näistä kerroista pysähdyn ja alas istun. Kuuntelen sen, mikä minulle on tarkoitettu. Ymmärrykseni tuolla puolen, todellisuuteni uhaten. Jos te sen minulle annatte, tiedän että se minulle kuuluu. Ojennan käteni, siihen laskekaa kirottu lahjani. Nielen sen, ja niin kaikki mistä ennen tiesin, mihin ennen uskoin, pimenee. Vääristyy, tavalla joka kulissit pudottaa. Mitä jäljelle jää, on puhdasta totuutta vain.

Amnesia

Mitä minä haluan? Olen sivustakatsojana ikkunassa. Katson kun tuo hahmo nousee ylös uudelleen. Jälleen yhden luhistumisen jälkeen. Eikä se säily kokonaisena, kuva ei pysy ehjänä. Hieman enemmän pirstoutuneena se nousee ja tekee jotain uutta, jotain vanhaa.

Tyhjiö. Tunnen kuinka tuo sisälläni loisiva tila laajenee. Katso nyt minua. En jaksa enää haluta, sillä kaadun aina. En tiedä mitä haluta. Haluan vain haluta. Ja minä katson. Hiljaa ja kylmissäni, katson kun himmenen. Saanko hengittää? Aivan kuin minulla ei olisi lupaa siihen. Suru on liian suuri.

On typerää väittää ettei kukaan voisi rakastaa. Ehkä on yhtä ajattelematonta väittää että kaikille on joku. Jos minua ei ole, ei minulle voi olla ketään. Enkä minä edes halua ketään. Itseni vain. Haluan itseni takaisin. Sen ihmisen, joka muistaa sanat ja nimet. Sen joka oppii. Se fiksu lapsi. Lahjakas lapsi. Se ... ... ... En enää muista kuka.

Katson kun pudotat asiat käsistäsi. Kun riisut tavoitteet harteiltasi. Katson kasvojasi, kun yrität kuunnella ja nähdä mitä täällä tapahtuu. Ja sinun katseesi on tyhjä. Sinun silmäsi eivät ole täällä. Etkä sinäkään ole. Enkä voi muuta kuin laskea käteni olkapäällesi, sanoa, tämä tie on nyt nähty. Et väitä vastaan, nyökkäät vain. Et katso takaisin. Pudotat seuraavan luvun pois. Kuinkakohan monta lukua vielä pudotamme? Uskaltaako sitä ajatella? Jos kaikki putoavat. Silloin kirjoitetaan 'loppu'.

Loppu.