Työnnä autopilotti päähän ja leiki että lennät

Ihmiset menee ihan hieman liian paljon läpi. Kuulen niiden puhetta ihan hieman liian paljon. Haistan niiden hajun kun ne tunkeutuu ilmatilaan eri laitteiden läpi. Suodattimet vuotaa ihan hieman liian paljon. Lähtisin ihan todella liian kauas pois, ellei siitäkin sekoisi ihan hieman liian paljon.

Kesken

Varjokuvia, koiria, kissoja, itse muovailtuja dinosauruksia
En muuta halua kuin taaksepäin kulkea
Sinne missä aikaa oli enemmän, sinne missä en ollut näin kesken

Kiedot kätesi ympärilleni ja kuiskaat sanat korvaani
Yllätyn, naurahdan, sanoin kai takaisin "niin minäkin"
Nyt katson ylös mustaa tyhjää, mietin mitä kumpikin tarkoitti

Kuinka saatoit sanoa niin?
Perustele. Mitä näit?
Olin kesken, niin kesken kuin ruman rakennuksen paalujen pystytys
Ei vielä seiniä, ei ovia
Kaikki vain astuvat suoraan sisään
Häpeän hämmennystäni, häpeän kasvojani

Kun tämä oli ohi, piti minun viimein nukkua hyvin
Mutta yöt ovat pelkäämistä varten
En halua tätä enää, en koskaan
Niin sanoin viimeksikin
Sillä olen niin kesken, että voisin purkaa itseni

Mätä

Synkkiä paikkoja, kuolleita ulottuvuuksia
Ääni kaikuu
Muista kaikki paha, niin vältyt seuraavalta
Silmät ja korvat auki, ole timantin kova
niin sua ei satu kuin oma viha.
Aamusta iltaan avaruudessa harhaillen
vain minä, joka en muista itsestäni mitään

Ei saa halata, pysy kaukana
Olen vastenmielinen, niin inhottava
Saako itseään vihata, jos on liian turta itkemään
eikä muista kuinka hymyillään
Saako itseään vihata jos on täynnä surua

Saako itseään vihata kun jossain on joku
joka on nähnyt kuka olet
eikä ole vielä lähtenyt

Jossain lähellä yötä

Juoksen maalaistietä. Vain tummia puiden varjoja, taivaanrannan punertava kajo. On kylmä. Peitän kasvot käsilläni, kuin luullen että voisin hengittää paremmin. Vai teenkö niin piilottaakseni itseni vihamielisiltä höyryhahmoisilta paholaisilta. Ne on seuranneet mua koko päivän, eikä kukaan aja niitä pois.

Juoksen, juoksen kunnes haukon henkeä. En uskalla huutaa vaikka haluaisin. Silloin loputkin kuulisivat, ne, jotka ovat kerääntyneet ojiin, pensaisiin, pilvien taa, rakennuksiin - kaikkialle minne näen, tai en näe. Siellä ne odottavat hyökätäkseen kuin salamurhaajat. Juoksen. Ja ne juoksevat minut kiinni. Otan taskustani lisää tuota kemikaalia, mikä painaa pääni horrokseen, mikä räjäyttää edes osan teistä pois vaurioituneesta mielestäni.

Pysähdyn. Kysyn. Ei vastausta. Jään tähän. Mieluummin hukun hiljaiseen pimeyteen, kuin valojen kakofoniaan. Käperryn ja katoan. Ääneti. Ketään herättämättä.

Lähemmäs jumalaa

Koeta rikkoa mut. Kato kun et onnistunut. Vaikea rikkoa jotain, jossei tiedä missä se jokin on. Ja ta-dah! Katso sun olkas yli, täällähän mä olen. Ja nyt mä rikon sut. Ennen kuin ehdit tilanteen tasalle, mä potkasen sut maahan ja revin sut auki. Mä hakkaan sut niin hajalle, ettet oo ikinä ollut.

On mun vuoro olla hirviö. Puren susta paloja irti, nostan sut hiuksista mun kasvojen tasolle, lävistän sut katseellani. Ja kun sä rimpuilet vastaan siinä luulossa, että kohta sä kuolet, mä päästänkin irti. Pudotan sut selälles mun jalkojeni juureen.

Nousen ylös, tuijotan sua virnistäen. Mitä sä pelkäät? En mä sua satuttaisi, mä oon maailman kiltein ihminen. Mutta hajalla. Niin hajalla, ettet voi edes kuvitella. Etkä haluu tietää miksi. Miksi haluaisitkaan, mähän teen sulle pahaa. Tulin hakemaan verta, kuulemaan sun tuskan vääntämää ääntä. Ja kuinka se kuulostaakin kuin kauniilta linnun laululta mun nälkäisiin korviini. Oi kuinka voinkaan hallita sua tässä hetkessä.

Siinä sä makaat ja tihrustat vetisillä silmilläsi, kuinka mä seison ylväänä sun yläpuolellasi kuin mikäkin keisari. Mut en mä hymyile enää. Kumarrun kysyäkseni sulta; miksi sä et halua minua?

Ja niin, kuten aina, olet lopulta taas voittaja.