maanantai 20. tammikuuta 2020

Kaksi hirviötä

En halua istua tässä ja kirjottaa. Haluan juosta alasti tuonne ulos ja repiä taivaan osiin. Antaa sen valua kuiviin, juoda sen kirkuvia värejä. Tulitan mielikuvitusaseellani maan jolla seison täyteen reikiä. Maalaan sen suihkuavista sisälmyksistä horisonttiin ovia. Satoja ovia, kaikkien suut selällään auki. Uudelleenohjelmoin koko systeemin.

Tuolla ulkona se minusta irronnut versioni silpoo ympäristöään. Leikkii tulen mahdilla, polttaa ja rakentaa tuhkasta seuraavaa. Täällä sisällä fyysinen olemukseni, kuolioon vaipunut versioni, pitää minua vankinaan. Sen löyhkä ei katoa pesemällä, eikä se irrota otettaan vaikka en anna sille ravintoa. Makaa rintani päällä vieden ääneni, raskaana ja velttona.

Niin olen hiljainen ihminen. Hyvin hiljainen, apaattisen rauhallinen. Väsynyt välittämään. Se, joka säntäilee huutaen ympäriinsä kylväen vihaa ja tuhoa, on aineettoman olemuksensa johdosta piilossa uteliailta katseilta. Toistaiseksi. Odotan kumman versioni onnistuu myrkyttää toinen ensin, ja kuinka monta sivullista uhria osuu tielle ennen loppunäytöstä.

Ja kuinka käy, kun toinen on tapettu. Kumman edes toivon voittavan? Vihaan molempia.