Varottamatta vatsanpohjaa kouristaa, rintaa pistää. Otsassa tuntuu pahaenteinen kihelmöinti. Pari sekuntia myöhemmin muhun iskeytyy muisto. Niin kivulias et oon epätoivosesti yrittänyt sen unohtaa. Eikä se ole sanoja, lyöntejä, huutoa. Ei mitään sellaista, minkä odottaisi kipeimpänä pintaan nousevan.
On kevät. Lumi on alkanut sulaa, ulkona on koristeellisia jäälauttoja. Äiti on tuonut yhden niistä sisään keittiön pöydälle. Se on pyöreähkö moniulotteinen kimpale, kuin pieni taideteos. Siinä on terävä kärki, kuin laivan keula. Äiti istuu pöydän ääressä tarkkailemassa jääveistoksen sulamista. Hän hymyilee. Kehuu kuinka kaunis voi luonto olla. Iloinen äiti. Kerrankin äiti on iloinen. Se tekee musta tosi onnellisen.
Haluan itsekin ihastella jääveistosta. Jutella siitä, iloita siitä yhdessä. Mutta kun yritän lähemmäs, osun pöydän reunaan. Veistos kaatuu. Sen keula särkyy. Silmänräpäyksessä kaikki on rikki.
Äiti ei enää hymyile. Sanoo että sen tuli nyt tosi paha mieli. Menee kaapille, ottaa purkista lääkkeen. Sanoo menevänsä nukkumaan. Katoaa makuuhuoneeseen.
Mä jään yksin keittiöön katsomaan tuhoa, jonka aiheutin. Itken hiljaa. Ensi kertaa elämässä mä tunnen olevani todella todella paha ihminen. Olen seitsemän. Pilasin juuri mun rakkaan äidin päivän. Se masentui uudestaan mun takia. Koska mä olen niin paha.
Tänään, yli 20 vuotta myöhemmin, mä puren hammasta ja nieleskelen. Yritän löytää jotain ympäripyöreää selitystä mikä sais mut kumoamaan sen tunteen et oon paha ihminen. Vaikka se oli vahinko. Vaikka me ei olla äidin kanssa enää tekemisissä. Olenhan tajunnut ettei se edes rakasta minua. Ei se omalta päänsisäseltä helvetiltään kykene. Vaikka kuinka itselleni tilannetta selitän, haen armahdusta, haen lohduttajaa sille lapselle... Silti ääni päässäni sanoo et kaikki tämä tapahtui koska oon kirottu. Paha.
Veistos kaatuu. Keula särkyy. Kaikki on rikki.
