Mä maalasin kehoni mustelmilla, kun piipahdin rajamailla. Se oli ihan ok. Makasin ruhjoutuneena mun kirkuvien ja vääntyvien ajatusten temppelissä. Kun mua yritettiin nostaa ylös, mä käperryin pienen pieneen kippuraan. Kuin eläin, joka tietää kuolevansa ihan kohta.
Pyörin kyllä-ei-maailmassa. Onnekseni aivan liian väsyneenä sanomaan "kyllä", sille voimakkaalle tuhoavalle vierailijalle, joka mun päähän on muuttanut. Kun se herää unestaan, mun pitää olla tarkkana. Tehdä päätöksiä, jotka on mahdollisimman vähän vääriä. Ja odottaa, et se menee taas nukkumaan.
Pääsin lopulta takaisin. Tänne, missä mut voi nähdä, jos katsoo tarkasti. Jos näet mut, voisitko piirtää mulle ääriviivat? Multa se ei onnistu enää. Aivot on rikki. Yksi rapistuva teksti siellä vielä kelluu; Varo menemästä paikkoihin, minne sua ei voi seurata.
