Kukonlaulu

Happinaamarissa makaan palaneessa kodissani
Sua ei kiinnosta kuin omat tavarasi
Ainoa asia, mistä voidaan puhua, kuinka me vihataan minua
Ruiskulla aineita rintani alle
Keho ei totu mutta mieli puutuu
Annoskin lisää maailmaasi, niin puristan kaiken ulos

Mielipuolimitaleilla koreileva kukonpoika laulaa ilman päätä sen likaisia tarinoita
Istun tervassa, puhun jos kysytään
En katso ylös vasempaan vai oliko se oikeaan
Enkä sano väärää sanaa, siitä seuraa mielipahaa
Pallo jalassa kerron mitä käsketään

Alkoholikuninkaan korjaava liima
Vie pois nimestäni Esiliinan
Viisasten voimalla toteutettu vastaisku kääntää maailmankuvan
Tänään puren takaisin, et sinä ole pyhä
Et tiedä kuka olen, mutta minä muistan yhä
Sinkoat syytökset salamoina silmiini, sieltä heijastut sinä

Mielipuolimitaleilla koreileva kukonpoika varistaa sen höyheniä, arvaatko jo kenen vika
Nokanisku päähäni, tässä tulee kiekumalla;
Olen niin huolissani itsemurha-aikeistasi
Onkohan se jotain mitä teet ilman minua
Taidan vaihtaa toiseen, en kestä enää sinua

Itsestäänselvyys ja helppo juttu
Eteenpäin vaikka raajat puuttuu
Pakkohoito - paras hoito, aivot uusiksi, ajatuslimboni tulos
Sota on ohi, minä kerään ruumiit
Kuluneita valheita polttouuniin
Kauniita sanoja, niin suuria rikoksia
Oksennan kaiken ulos

Ja mielipuolimitaleilla koreileva kukonpoika etsii uutta uhria, ohjelmanumeroa,
jolla värittää sen tyhjiä tarinoita
Tragediarunoja, marttyyrilausuntoja
Kuka niitä koristaa, kuulkaa sen sointia
Minä kannan kukonlaulun kultaista kruunua

Sataa

Sydän on pakahtua. Kova työ palkitaan, tunnen kehitystä, menestystä, onnistumista. Taivaalla ei ole kattoa, eikä maa sulje kerroksiaan. Jopa kuolleet puhuvat. Nousevat istumaan, kohottavat maljansa onnitellakseen. Jättävät hautaansa vanhan kaunan.

Täällä minä odotan uteliaana miltä kohta tuntuu. Kun ansaitsen kiittää itseäni, todeta olleeni rohkea ja vahva, tunnenko ylpeyttä ja iloa? Voimaa ja itsevarmuutta? Nyt saa katsoa! Lasken käteni kasvoiltani, avaan silmäni.

Ja silloin sataa. Pilvetön taivas kaataa huokosistaan jäistä vettä niskaani. Vingahdan kuin säikähtänyt eläin. Vedän hupun ylleni ja lähden juoksemaan sattumanvaraiseen suuntaan. Olin kulkenut niin pitkän matkan etten muista mistä olin alunperin lähtenyt. Mutta sinne minun pitää löytää. Alkuun.

Jos etsin lähtöruudun, sade vetäytyy. Puran nämä lauseet kirjaimiksi, puristan ne mustevanoiksi. Peruutan laulamistani säkeistä takaisin ensimmäiseen hengenvetooni. Rikon tämän monimutkaisuuden kehän takaisin atomeiksi.

Kun kosketan perustuskiveä, tunnen voiman mikä minuun on rakentunut. Tämä on yksinkertaista. Niin yksinkertaista! Huudan kolmesti; Arvosta! Arvosta! Arvosta!

Hengitän. Suoristan selkäni. Kyllä minä muistan mistä olen aloittanut. Voin jatkaa matkaani.

Veri ei velvoita, mennyt ei orjuuta

Harmaa ja vettynyt vapiseva varjo, sen hohtavat vaatteet on sulaneet pois
Se kantaa ruosteista kynttelikköä, kynttilät ei syty, kädet valuu päälle läpimärkää mätää
Se huutaa mulle viat ja syyt, joille mulla ei ole korvia, sanat kimpoaa takaisin
Oon mosaiikkipeili, tuhat kertaa rikottu ja kauniimpi kuin koskaan

Kävelen viimeisenkin suojakilpesi läpi, ihan kiinni, ihan lähelle
Ojennan sulle ranteet ja puukon, vastaan 'kirjoita tähän'
Painat kirjainmyrskyä vasten arpista ihoa, olit siinä maailmanmestari
Miksi et osaa tätä enää, et saa edes pintaa rikottua

Nyt tässä lukee totuus, se on pelkkää ilmaa
Pois puhallan, muiden lavasteiden sekaan
Voit vaikka rikkoa ne kaikki tullaksesi taas nähdyksi
Ja lopetettuasi huomaat, että olen kaukana poissa
Siellä, minne sinun jalkasi eivät jaksa kantaa

Metsästä puihin, puista oksiin, oksista tikkuihin

Minulla on näitä tikkuja. Kaikki samasta puusta. Vaikka kaluan sitä häikäilemättä, tikut eivät lopu. Kasaan niitä pinoon. Se kohoaa korkeaksi kuin torni.

Oksat kysyvät miksi katkon niitä pienempiin osiin. En vastaa, en tiedä. En näe kuin näitä tikkuja, loputtomiin loputtomiin, tikkuja.

Puut heiluttavat kylttejä ympärilläni. Yksi niistä mottaa minua päähän. Se sihisee raivosta, kun en hievahdakaan.

Ja mitä metsä tekee? Se haluaa antaa opetuksen kaltaiselleni jumittuneelle ihmisromulle. Mustia lappuja se ei silmiltäni saa, sitä se on koettanut kauan. Lyöminen ei auta, tuntoaisti on irtisanoutunut tehtävästään turhaksi jäätyään. Jää vain yksi keino saada huomioni kiinnittymään maailmaan ympärillä; niele minut, sulata minut, pakota minut osaksi tarkoituksellisuuden ydintä.

Metsä nostaa kulmiaan. Kokoamani tikkukasa kohoaa ilmaan, syöksyy ihoni alle kuin neulasade. Oksat pudottautuvat päälleni, hautaavat minut. Puut kaatuvat rivissä. Liiskaavat tuon maasta kohoavan, kehoni muotoisen keon.

Metsä. Suuri ja voimakas, minua ovelampi, avaa kitansa. Syö jäänteeni.

Elämä.
Tavoitteet.
Rakennusmateriaalit.

Ja minä keräsin pieniä tikkuja.

Yön ulottuvuudet

Näen unta keskellä kauppatoria. Mun kaverit juo kaljaa. Mä nukahtelen liikkuessani. On vaikea puhua. Mutta ne ei taida huomata.

Vajoan jälleen syvempään tasoon. Ulottuvuus takoo päähäni muiston tapahtumasta, joka on epätosi. Siinä turvaksi tarkoitettu hahmo painaa mustelmat ranteisiini, ja nojaa painollaan minut liikkumattomaksi. Huudan apua, mutta hahmo ei ole aikeissa lopettaa. Se katsoo minua silmät himosta kiiluen.

Herään huutooni. En tunnista huonetta ympärilläni. Ajatus unestani imee minut hulluuden syövereihin. Paljon myöhemmin, tuntien kirkumisen jälkeen, valkotakkiset miehet kääntävät avainta lukossa, astuvat vieraaseen talooni ja taluttavat minut ulos.

Herään uudelleen. Vaivun alas uudelleen.

Herään vielä kerran. Raavin jalkojani etten vaipuisi enää tuon kauhutarinan kerroksiin. Huomaan olevani kotona, makaan omassa sängyssäni. Mutta jokin on väärin. Kehoni paino ei jakaudu tasaisesti, sen massa on pakkautunut päähäni. Jalat tuntuvat leijuvan. Yritän ommella kiinni tuon ulottuvuuksien välisen railon puhumalla itselleni ääneen: "31.7.2017 kello on 20 minuuttia vaille viisi aamulla. Tämä on tyyny, nämä ovat jalkani, tämä on todellisuus."

Teen jotain normaalia. Menen vessaan. Mutta en kykene vakuuttamaan itseäni siitä, että kaikki on tavallisesti. Pelkään pitkien kaapumaisten hahmojen ilmestyvän huoneisiin. Niiden kaavut olisivat mustat, kasvot valkeat. Ne irvistäisivät ja tuijottaisivat. Seuraisivat minua.

Palaan sänkyyni. En katso eteiseen vievää oviaukkoa, sillä kaapuhahmot voivat ilmestyä sinne. En katso seinällä olevaa julistetta, sillä kuvan henkilöiden vaatteet saattavat vaihtua, tai silmät kääntyä. En tiedä pystyvätkö ne puhumaan minulle.

Jos pystyvät... Ne sanoisivat: "Kai tiedät, että on turha pelätä jonkun ulkona nauravan sinulle, kun sisällä soditaan."

Kuinka pimeää on kesällä?

Kahdeskymmenes yritys. Väliin mahtuu useita katkenneita kertomuksia. Ja kaksitoista tuntia myöhemmin avaan laiskat silmäni.

Päivä päivältä väsyneempänä pohdin R.E.M seikkailujani. Olen huolissani sen verran kuin jaksan. Nyt tunsin sen aikojen alussa rakentuneen tukiköynnöksen rispaantuvan. En halua tätä enää. En edes tätä, mikä toimii elämäni elinehtona. Se on rikki.

En saa sitä elvytettyä, sillä tämä tukirangaton veltto heittiö on puutunut aivoihin asti. Nyt se ei opi, eikä muista. Käsky ikkunan avaamiseen onnistuu välillä. Kuuntelen laulavaa ääntää, ropisevia saderumpuja. Annan niille sieluni, pyydän nostamaan jaloilleni. Jos ne kuulevat, kuljen takaisin alkuvoiman keskukseen. Etsin veden. Ruuan. Suojan ja lämmön.

Vastuu kiljuu hiljentymättä. Se ei ole ukkospilvi. Se on silkkaa pakokaasua. Tunkeutuu jopa ilmatiiviiseen tilaan. Yritän pakoilla sitä peiton alla, jospa se ei näkisi minua. Olen tietoinen yritykseni turhuudesta. Siitä, olenko elossa, en ole niinkään varma.

Olen oppinut tunnistamaan ne hetket, kun vihollinen on liian voimakas voitettavaksi. On aika juosta pakoon tai piiloutua. Auttaako kumpikaan aineetonta höyryävää apatiahappoa vastaan? Minä etsin vastausta. Ja yritän. Sitten Kun.

Tänään makaan halvaantuneena odottaen Sitten Kunin saapumista. Ja silloin kun se on tarpeeksi lähellä, litistän Vastuun arvoiseensa lokeroon. Kauas Mikään Ei Riitä laatikosta. Ja kauas Ihmisarvon juoksevasta vedestä.

Evoluutio

En malta käyttää tikkaita. Otan vauhtia ja juoksen seinää pitkin aina katolle asti. Puhallan vanhan version ulos, huudan esteet rikki. Horisontti jyrisee kun taivaankansi heijastaa kaikujuhlan takaisin lähtöpisteeseen. Ja äänet hajoaa väreiksi, hohtaviksi kiteiksi. Silmät valuu valoa.

Olen valmis, olkaa hyvä ja huuhtoutukaa tuohon pilviparveen. Kun sadatte alas, kasvattakaa kukkaketoja, miljoonia varsia joita pitkin kiivetä kohti sateenkaaren sävyjä.

Tämä on teidän mielestä katto. Ei ole. Tämä on jumalauta korkein vuori päällä maan. Ja täällä mä luon nahkani.

Alfa

Proge-eepoksen aallokko riehuu tässä ihan korvan vieressä. Mutta keskus on siisti. Pieni ja puhdas. Turha on lähetetty matkaan one way-tiketin kera. Jynssään lattiaa kynsiharjalla, tankkaan koneistoni vitamiinivedellä. Hikoilen yhä kulunutta viikkoa, valun ja sotken. Siivoan siivoan siivoan. Kiillotan. Lisää vitamiinivettä.

Vastustaja pakenee. Se pelkää mua. Luimistaa korviaan ja hiipii matalana pois mun reviiriltä. Mun ei tarvi kuin olla olemassa. Se pelottaa minuakin. Kun jokin liian voimakas riistäytyy hallinnasta, se syö kaiken tielleen osuvan. Minä en voi paeta. Pidän tätä narussa, puristan rystyset valkoisena.

Ei tämä riehaannu. Annetaan lisää vitamiinivettä. Tehdään ruokaa, laitetaan ajoissa nukkumaan. Lääkkeet se muistaa yleensä ottaa itsenäisesti. Seurataan rauhallista kaavaa, ollaan turvassa. Mutta yksi pieni virhe...

Joojoo saat anteeksi, mutta hysss ole ihan hiljaa. Älä liiku. Minä siivoan tämän. Kaadan päälle saippuavettä. Alfa tekee mitä se haluaa ja tuhoutuu sen myötä. Tarvitaan uusia keinoja. Ja paljon paljon vitamiinivettä.

Ei, en oo täällä. Tätä ei tapahdu. Hallitsija harrastaa muutakin kuin vitamiinivettä. Mutta ei tätä tapahdu enää. Kerään muistonriekaleet jätesäkkiin. Ja poltan.

Lupa

Oon tottunut siihen, että olen viikkoja kipeänä. En edes erota tervehdynkö. En jaksa vaivautua lääkäriin, sanon itselleni "psyykkistä". Ja olen oikeassa.

En nuku silloin kun pitäisi. Pää ja kroppa ei tottele. Ne on nyt tällä tuulella. Mä yritän olla armollinen, jotta en enää sortuisi tuhoamaan itseäni. Saan olla näin. Ja vaikka en saa aikaiseksi mitään mitä minun pitäisi, en suutu.

Kello soi aamulla. Ei mulla ole aikomustakaan nousta. Tänään pääsin jopa siihen pisteeseen, että sain itseni istumaan. Mietin et joo joo kaikki menee kyllä. Otan noita tabletteja ja menen ja teen. Ja en valita. Olin päättänyt niin jo eilen. Mutta ei. Painan raskaan pääni takaisin tyynyyn. Yritän muistaa mitä oon oppinut. Jarrutan, kun vauhti kiihtyy liiaksi.

Niillä on paljon sanottavaa. Ainahan niillä on. Käyn läpi ennakkoon kuinka mä yritän saada ääneni kuuluviin. Kysyä "voisko mulla vaan olla lupa olla tällanen ko oon? Voisitteko mitenkään hyväksyä sitä?". Ja sitten mun löytämä lähde viskaa vettä mun kasvoille. Herää. Et sä tarvi lupaa. Älä enää koskaan kysy lupaa.

En oo ikinä halunnu ajatella, että mä itse tiedän parhaiten. Mun mielestä tyhmät ihmiset ajattelee niin. Mutta mä oon yhä elossa. Oon siis tehnyt jotain oikein. Vaikka mä oon ihan ulkona noiden muiden touhuista, niin yhden asian mä tiedän paremmin kuin kukaan. Mä tiedän miltä musta tuntuu. Ja mä tiedän, etten mä tarvi lupaa olla minä.

Miksi ripotella diagnooseja kenenkään niskaan? En usko että perusteellisen ryöppäämisen jälkeen kukaan meistä on tarpeeksi ihminen. Ja se on hyvä. Kaikki on keksittyä. Jos siihen ei enää päätä uskoa, se katoaa. Ohueksi ilmavaksi pölyksi. Sen voi puhaltaa taivaanrantaan. Tulla puhtaaksi. Omaksi itsekseen.

Nimi

Mun nimi on Ensimmäinen Kerta. Teidän automaatio ja refleksit on mulle kuin soittoyrityksiä thereminillä. Sokkona vaiston varassa, fiilispohjalta. Ei kannata yrittää soittaa mitään jo olemassa olevaa kappaletta. Sinne päätyy sattumalla muutama oikea ääni, loppu on pakkoimprovisaatiota.

Potentiaali. Mun toinen nimi kenties. Yleisin sana, mitä vieras ympäristö minuun istuttaa. Joillekin tuo sana kuvastaa loputtomia mahdollisuuksia kohti inhimillisyyden rajoja. Mutta se on vasta hentoinen alku. Oikeastaan melko surullinen, jos se ei osaa kasvattaa itseään oikeaan suuntaan. Niin pitkään se joutuu odottamaan lähtölaukausta. Sen kärsivällisyys hupenee. Se alkaa surkastua.

Solmu. Lisänimi. Vaikeuttaa edellämainittujen yhteiseloa. Jos saisin sen auki. Oi, jospa vain saisin sen auki.

Kuuluu Hintaan

Mua alkaa aina hymyilyttää mun kotikadun varrella oleva mainosikkuna "Taikaovet -25%, kaupanpäälle yksisarvinen". No yllättäen siinä ei oikeasti lue niin. Mun pää on vain päättänyt toisin.

Ei siitä ole kuin neljä kuukautta, kun kaupanpäälle sai ihmisarvon menetyksen, aistiharhat oksenteluineen, sieluttomuuden. Pelkkää sumua. Peilistä katsoi laiha, auki viilletty ja täydellisen välinpitämätön varjo ihmisestä. Toisessa kädessä olut, toisessa puukko. Silmien takana ei ollut kukaan. Mulla ei ollut ymmärrystä mihin se joku oli kotoaan lähtenyt, mutta mä paskat välitin.

Liikuin läpi seinistä ja ihmisistä. Jaloissa pyöri revittyjä unelmia. Mua pitäis kai ahdistaa, joten otan pilleripurkin taskusta. Oikeastaan olen jo täysin rauhallinen, lähestulkoon unessa. Yksi kaksi sinne tai tänne. Pahanmakuisia karkkeja.

Jos ne tulee sanomaan et sä et kuulu tänne, sanon ok. Jos ne lyö, sanon ok. Jos ne polttaa mun kodin, niin ok. En oo tilannut mitään näistä, mutta kaikki tämä kuuluu silti näemmä hintaan. Mitä sitten? Ok.

Shokeeraava luku kirjassa. Se en varmasti ollut minä. Se oli mun vastakohta.

Mun vieressä on suloinen pehmolelu. Oon antanut sille nimen ja keksinyt paljon tarinoita. Se on kova syömään herkkuja. Se on välillä leikeissään kuningas, välillä ilmalaivan kapteeni. Poikasena se asusti maatilalla, mutta eihän se isoksi kasva lainkaan. Halaan sitä ja hymyilen sille. Mä haluan antaa sille arvon. Mun parhaalla ystävällä on tapana piilottaa se johonkin hauskaan paikkaan kyläillessään mun luona. Se on elossa myös hänelle.

Tänään oon tehnyt palapeliä ja kuunnellut tapani mukaan levyjä. Hullaantunut niistä. Halannut. Nauranut eläinvideoita. Laulanut ja haaveillut. Katsonut dokumentin, jossa mies viettää 100 päivää vaellusreissulla tuntureilla. Tänään oon muistanut, kuten jokaisena päivänä, et mun on hyvä olla.

Tarinaa on kerrottu koko rahan edestä. Hintaan sisältyy laaja tunteiden ja tapahtumien kirjo. Kiitos jokaisesta sivusta. Tämä on hyvä. Todella hyvä. Juuri sellainen, kuin sen kuuluukin olla.

Phoenix

Jos tapan itseni sinulle, sun ei tarvitse jakaa mua.
Jos tapan itseni sinulle, voit luottaa minuun täysin.
Jos tapan itseni sinulle, en voi satuttaa.

Kuinka niin järjetön valhe oli joskus niin totta? Verinen omistushalu. Itsekudotuista kauhukuvista rakennettu viha. Oon ihmetellyt tähän asti miksi ei voi rakastaa toista, jos ei rakasta itseään. Nyt vastaus on mulle kirkas ja selkeä.

En ole tavaraa kenellekään. Minä olen vapaa. Vapaa jakamaan itsestäni muille sitä hyvyyttä, minkä olen sisimmästäni löytänyt.

Asiat ovat toisin. En tapa itseäni sinulle. Sillä minä rakastan minua.

Kuinka voikaan olla

Mä oon täällä. Tällä kuluvalla sekunnilla. Mä löysin tänne!

Katson suurin suurin silmin kuinka kiiltäväpintaiset pilvet rakentavat jylhiä pylväitä. Ne kohoaa äärettömiin korkeuksiin. Utu kiertää niiden pintoja, kuin kietoen ne halaukseen. Mä huudahdan, oon liian suunniltani olemaan hiljaa. Mä oon löytänyt paratiisin.

Seison leijuvalla palalla. Se on yksi osa pianon koskettimistoa, joka muodostaa kierreportaat ylös ja ylös ja vieläkin ylös. Ne soi tuulessa, välkähtävät kainosti virtausten painaessa niitä pohjaan. Lähden kulkemaan koskettimia pitkin yhä korkeammalle, osaamatta arvioida sijaintiani. Alla on vain valoa. Ei maata, ei vettä. Vain valoa.

Kuinka voikaan olla, että valitsemani polku johdatti minut utopian porteille? Luulin etsiväni sinne koko elämäni, pääsemättä perille. Itken vuolaasti, olen onnesta sekaisin. Levitän siipeni, ne ovat niin kauniit, kuin kaikki maailman yhteenlaskettu rakkaus ja voima.

En voi enää kuvailla edes sanoin. Tämä on mittaamattoman arvokasta. Korvaamatonta. Ja olen täällä. Minä vain, pienen pieni ihminen. Kaiken tämän keskellä.

Sarjakuvamiehen Kuolema

Kaksikymppinen mies kadonnut kaksi viikkoa sitten. Musikaalinen. Kiharat hiukset. Nähty viimeksi asunnollaan vahvassa humalassa.

Lähden tutkimaan tapausta. Törmään päivittäin tuntomerkit täyttävään nuorukaiseen, mutta ei se voi olla hän. Tämä ei ole energinen. Ei hauska. Ei puhelias tai karismaattinen.

Vajaa kolme viikkoa katoamisesta saan viestin puhelimeeni. Se on lyhyt ja ilmeetön. Ehkä kysymyksessä on sieppaus. Etsin lisää johtolankoja. Tuloksetta.

Kolme ja puoli viikkoa on kulunut. Minä löydän hänet. Kuolleena. Hän makaa lumihangessa vierellään rispaantunut sarjakuva-albumi.

Sarjakuvassa on jos jonkinlaista kommellusta, yllättäviä käänteitä, sivukaupalla huumoria. Kaikki on niin kevyttä ja hauskaa, unohdan siinä samassa mitä olinkaan tekemässä. Uppoudun lukemaan. Nauran ja nauran. Murheet valuvat hartioilta.

Viimeinen luku. En ymmärrä tätä vitsiä. Tämä on kuin irrallinen kappale jostain toisesta tarinasta. Vitsi, joka paisuu uskomattomiin mittasuhteisiin, se hyppää ulos sivulta. Paperin palat lentelevät, kun ruudusta nousee kaksi valtavaa kättä. Ne hyökkäävät miehen kimppuun ja kuristavat tämän hengiltä.

Ihminen, joka pyörii tässä lähistöllä, on kuin kaksoisolento tälle sarjakuvamiehelle. Mutta vain ulkoisesti. Hän on vain piirros. Musteväreillä täytetty. Hyvin kuvitettu, mutta sieluton.

Elää voi huomennakin

Kyllä minä itseni tiedän. Kun tilaisuus koittaa, juoksen lähimpään kapakkaan. Elää voi huomennakin.

On okei tehdä palapeliä, muttei hoitaa damagotchia. Kukakohan kuvittelee olevansa vastuussa käytöskoodeista? Mikset sä mee töihin? Miksi pitäis? Siksikö että sinä käsket?

Lapset ei hanki lapsia. Ei ne käy kyllä baareissakaan. Mut jostain syystä ne päästää mut sisään, joten miksi en menisi sinne leikkimään.

Teoria - käytäntö ei mene läheskään fifti fifti, mutta kyllä mä jotain teen. Ainakin huomenna. Lauantai. Mun kalenterissa lukee: "Löllötilöö hoida krapulaa. Pelaa ja projektoi. Siivoo, ehkä. Vaihda järjestystä. Maalaa seinät. Nuku. Heng heng. Telttaile. Elä. Tai älä."

Polttakaa Noita

Erilaisia eläinten varjoja piirtyy seinälle. Niiden energiat hyppelee mun käsistä, mun sormien liikkeistä. Huone on yhtä lämmin kuin kynttilän liekki. Oma palava taideteos katto yläpuolellaan.

Vedän henkeä, lasken hitaasti kymmeneen. Nyökkään rauhallisesti. On aika.

Kävelen ikkunalle. Avaan kaihtimet. Näkyvyys parvekkeelleni on peittynyt kymmenistä muovisista nukeista. Ne nojautuu mua kohden, niiden silmät yrittää tunkeutua lasin läpi. Ne on valmiina kahmaisemaan pelosta tärisevät ja rimpuilevat sielut onttoihin otsalohkoihinsa.

Tuijotan niitä silmästä silmään. Minä liikun, avaan oven. Sisään kaatuu jähmettyneitä alastomia vartaloita. Raivaan ne sivuun. Sirinä ja pistävä melu täyttää ilman. Täällä on maailma. Alhaalla on lisää joukoittain liikkumattomia tarkkailijoita.

Tervehdin. Riisun paitani ja housuni. Heitän ne alas. Poistan sukat, poistan aivan kaiken. Hahmojen silmät kiiluvat ja välkkyvät kuin seonneet mainosvalot, kun vaatteeni putoavat heidän harteilleen. Kuuluu yskimistä, kiusaantunutta naurua. Jäsenet naksuen he kaivavat puhelimiaan ottaakseen kuvia.

Minä vain olen ja seison tässä. Niin kauan, että ympärillä olevien hämmennys kasvaa liian suureksi. Ne hiipivät pois pälyilleen taakseen. Parvekkeeni nuket nousevat kasoistaan, kiipeävät kaiteelle ja hyppäävät kaukaisuuteen. Ne mumisevat kummaa kieltä, kunnes hajoavat pölyksi pudotessaan toistensa niskaan.

Sisällä tuli kasvaa yhä suuremmaksi, luoden pitkät varjot ylleni. Luon niistä uusia eläimiä. Niiden ääriviivat venyvät kauas horisonttiin. Ne täyttävät yksinäiset nurkat, peittävät mielen mustat aukot.
Keinotekoisuus on poissa. Nuket ovat kadonneet. Täällä on minä, tuli ja varjokuvat. Kuiskaan hiljentyvään tuuleen sanat. Noita on poltettu.

Vapaus

Tammikuu. Puut valuu vedestä, oksat kimaltelee helminauhana. Maa on jäätä, taivas on sadepölyä. Mä olen euforiaa.

Kun mä lähdin tänään, en mennyt kenenkään luokse. Kun palasin kotiin, kukaan ei odottanut. Kukaan ei odottanut mitään. Mua ei kiskota, mua ei revitä. Oon äärimmäisen kokonainen.

Mulla on nälkä. Ja mä oon nälkänen elämälle. Mulla on kylmä. Sillä, en ole turta. Vuodenajat kulkee omia aikojaan. Ne on heittänyt mun harteilleni aina vain uusia talvia. Mutta mä alan sopeutua, nousen vedestä maalle. Uudistan mieleni kerrokset.

Mä sulan.

Ota Mukaan Sarjakuvaan

Nappaan mahdottoman yhtälön ja tanssin sen kanssa tangoa. Vaaralliset vedet keinuttaa. En osaa koskaan päättää onko mun jakamattoman kiinnostuksen herättävät kohteet lähempänä totuutta, vaiko sitä tuhoavaa mönjää, mikä pitäis vaan valuttaa kehikosta läpi.

Kurottaudun kohti tarinoita, jotka on liian lennokkaita analysoitavaksi mun riittämättömille aivoille. Yhdistelen termejä kuten kestoahdistus ja yleinen tylsistyminen. Näen lähikuvan hahmosta, joka muistuttaa pelottavan paljon mua. Tänään keksin uuden mysteerin; kiusaanko itseäni, edes tajuamatta sitä itse?

Viimeinen kulunut puolvuotta on avannut ovia, joiden olemassaolosta kukaan ei oo kertonut mulle. Maailma on niin paljon isompi, mitä meille halutaan opettaa. Uudet totuudet, matka tuntemattoman äärelle. Oon löytänyt hyvän linkin sinne. Annan sille nimeksi "Sarjakuvamies".

Musiikki tekee hulluksi. Huumeet tekee hulluksi. Rakkaus tekee hulluksi. Mutta koska kaikki täällä tekee hulluksi, mun on turha pelätä. Voin olla taas väärällä polulla. Tai sitten se jokin löytyy, mitä oon niin kauan jahdannut. Sarjakuvamies voi toki olla liian iso pala mulle. Mut oon sen verran outo, et yrittäminen kannattaa.

Oon hyvin kiitollinen tästä kollaasista. Omakuva on edelleen kokoelma irtonaisia raajoja ja elimiä. Mut nyt se hymyilee.