sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Sataa

Sydän on pakahtua. Kova työ palkitaan, tunnen kehitystä, menestystä, onnistumista. Taivaalla ei ole kattoa, eikä maa sulje kerroksiaan. Jopa kuolleet puhuvat. Nousevat istumaan, kohottavat maljansa onnitellakseen. Jättävät hautaansa vanhan kaunan.

Täällä minä odotan uteliaana miltä kohta tuntuu. Kun ansaitsen kiittää itseäni, todeta olleeni rohkea ja vahva, tunnenko ylpeyttä ja iloa? Voimaa ja itsevarmuutta? Nyt saa katsoa! Lasken käteni kasvoiltani, avaan silmäni.

Ja silloin sataa. Pilvetön taivas kaataa huokosistaan jäistä vettä niskaani. Vingahdan kuin säikähtänyt eläin. Vedän hupun ylleni ja lähden juoksemaan sattumanvaraiseen suuntaan. Olin kulkenut niin pitkän matkan etten muista mistä olin alunperin lähtenyt. Mutta sinne minun pitää löytää. Alkuun.

Jos etsin lähtöruudun, sade vetäytyy. Puran nämä lauseet kirjaimiksi, puristan ne mustevanoiksi. Peruutan laulamistani säkeistä takaisin ensimmäiseen hengenvetooni. Rikon tämän monimutkaisuuden kehän takaisin atomeiksi.

Kun kosketan perustuskiveä, tunnen voiman mikä minuun on rakentunut. Tämä on yksinkertaista. Niin yksinkertaista! Huudan kolmesti; Arvosta! Arvosta! Arvosta!

Hengitän. Suoristan selkäni. Kyllä minä muistan mistä olen aloittanut. Voin jatkaa matkaani.