Evoluutio

En malta käyttää tikkaita. Otan vauhtia ja juoksen seinää pitkin aina katolle asti. Puhallan vanhan version ulos, huudan esteet rikki. Horisontti jyrisee kun taivaankansi heijastaa kaikujuhlan takaisin lähtöpisteeseen. Ja äänet hajoaa väreiksi, hohtaviksi kiteiksi. Silmät valuu valoa.

Olen valmis, olkaa hyvä ja huuhtoutukaa tuohon pilviparveen. Kun sadatte alas, kasvattakaa kukkaketoja, miljoonia varsia joita pitkin kiivetä kohti sateenkaaren sävyjä.

Tämä on teidän mielestä katto. Ei ole. Tämä on jumalauta korkein vuori päällä maan. Ja täällä mä luon nahkani.

Alfa

Proge-eepoksen aallokko riehuu tässä ihan korvan vieressä. Mutta keskus on siisti. Pieni ja puhdas. Turha on lähetetty matkaan one way-tiketin kera. Jynssään lattiaa kynsiharjalla, tankkaan koneistoni vitamiinivedellä. Hikoilen yhä kulunutta viikkoa, valun ja sotken. Siivoan siivoan siivoan. Kiillotan. Lisää vitamiinivettä.

Vastustaja pakenee. Se pelkää mua. Luimistaa korviaan ja hiipii matalana pois mun reviiriltä. Mun ei tarvi kuin olla olemassa. Se pelottaa minuakin. Kun jokin liian voimakas riistäytyy hallinnasta, se syö kaiken tielleen osuvan. Minä en voi paeta. Pidän tätä narussa, puristan rystyset valkoisena.

Ei tämä riehaannu. Annetaan lisää vitamiinivettä. Tehdään ruokaa, laitetaan ajoissa nukkumaan. Lääkkeet se muistaa yleensä ottaa itsenäisesti. Seurataan rauhallista kaavaa, ollaan turvassa. Mutta yksi pieni virhe...

Joojoo saat anteeksi, mutta hysss ole ihan hiljaa. Älä liiku. Minä siivoan tämän. Kaadan päälle saippuavettä. Alfa tekee mitä se haluaa ja tuhoutuu sen myötä. Tarvitaan uusia keinoja. Ja paljon paljon vitamiinivettä.

Ei, en oo täällä. Tätä ei tapahdu. Hallitsija harrastaa muutakin kuin vitamiinivettä. Mutta ei tätä tapahdu enää. Kerään muistonriekaleet jätesäkkiin. Ja poltan.

Lupa

Oon tottunut siihen, että olen viikkoja kipeänä. En edes erota tervehdynkö. En jaksa vaivautua lääkäriin, sanon itselleni "psyykkistä". Ja olen oikeassa.

En nuku silloin kun pitäisi. Pää ja kroppa ei tottele. Ne on nyt tällä tuulella. Mä yritän olla armollinen, jotta en enää sortuisi tuhoamaan itseäni. Saan olla näin. Ja vaikka en saa aikaiseksi mitään mitä minun pitäisi, en suutu.

Kello soi aamulla. Ei mulla ole aikomustakaan nousta. Tänään pääsin jopa siihen pisteeseen, että sain itseni istumaan. Mietin et joo joo kaikki menee kyllä. Otan noita tabletteja ja menen ja teen. Ja en valita. Olin päättänyt niin jo eilen. Mutta ei. Painan raskaan pääni takaisin tyynyyn. Yritän muistaa mitä oon oppinut. Jarrutan, kun vauhti kiihtyy liiaksi.

Niillä on paljon sanottavaa. Ainahan niillä on. Käyn läpi ennakkoon kuinka mä yritän saada ääneni kuuluviin. Kysyä "voisko mulla vaan olla lupa olla tällanen ko oon? Voisitteko mitenkään hyväksyä sitä?". Ja sitten mun löytämä lähde viskaa vettä mun kasvoille. Herää. Et sä tarvi lupaa. Älä enää koskaan kysy lupaa.

En oo ikinä halunnu ajatella, että mä itse tiedän parhaiten. Mun mielestä tyhmät ihmiset ajattelee niin. Mutta mä oon yhä elossa. Oon siis tehnyt jotain oikein. Vaikka mä oon ihan ulkona noiden muiden touhuista, niin yhden asian mä tiedän paremmin kuin kukaan. Mä tiedän miltä musta tuntuu. Ja mä tiedän, etten mä tarvi lupaa olla minä.

Miksi ripotella diagnooseja kenenkään niskaan? En usko että perusteellisen ryöppäämisen jälkeen kukaan meistä on tarpeeksi ihminen. Ja se on hyvä. Kaikki on keksittyä. Jos siihen ei enää päätä uskoa, se katoaa. Ohueksi ilmavaksi pölyksi. Sen voi puhaltaa taivaanrantaan. Tulla puhtaaksi. Omaksi itsekseen.