Olen tehnyt kaiken väärin

 Todellisuus - seinälle heitän ja naulaan, väännän kasvosi uuteen muotoon

Sellaiseen solmuun josta sinua ei enää tunnista

Nautin satuttamisesta; etenkin sinun, valehtelija.

Suunnittele ja varo, tarkkaile, analysoi.

Siinä roikut, etkä pääse pois, en kuule sanojasi, olenhan iskenyt kasvosi sisään.

Realiteetit - tuhat missiota, kaikki manipulaatiosi oksentamia

Kuka puhuu, kuka käskee? Ei enää kukaan, olethan vain seinäkoriste

Seuraa sivusta, paheksu, kauhistele kuinka datapankkisi käännän ylösalaisin

Seuraavan opettajani valitsen paremmin.

What makes a villain

 Varhaislapsuus. Key relationships. Mitä sun aivoihin istutettiin. Mitä he tekivät sinulle. Oma moraali, ristiriita. Isä sanoi "jos sua kiusataan, hakkaa ne". Mä halusin olla se, mut en uskaltanut. Mä en halunnut olla se, koska oon oikeudenmukainen. En lyö toista. Enhän mä tiedä siitä ihmisestä mitään. Välähdyksen jonka se heittää mua kohden. Motiivit, syyt, päämäärä, kaikki pimennossa minulta. Siis kuka mä olen jos lyön takaisin. Kuka mä olen jos lyön ensin. Kuka mä olen, jos pidän itseäni oikeutettuna hyökkäämään ihoni alle pyrkivää tuntematonta tekijää vastaan.

En lyö, sillä se ei ole "oikein". Rehtiä. Reilua. Koko pallon sivelen oikeudenmukaisuuden kalvolla, sillä kerroksella, jota mua kohtaan ei ole osoitettu. Matkan edetessä lähestyn käännekohtaa. Olen perustanut itseni tähän henkilöön. Henkilöön joka ei ole saanut takaisin mitään. Ja tajuan lopulta olevani liian itsekeskeinen tähän rooliin muiden puolustajana, kuuntelijana, pelastajana. Hahmona joka ottaa iskun vastaan, sillä he väittävät sen olevan "the right thing to do".

Mitä pidemmälle kuljen, mitä enemmän näen, sen kauemmas polultani erkanen. Hiljalleen välitän sinusta vähemmän. En välitä ymmärtää enää. En ole kiinnostunut selvittämään tarkoitusperiäsi, en ajatusmallejasi. Olen löytänyt sinua suuremman kohteen. Vaaka keinahtaa toiselle puolen. Minun tarpeeni. Minun ääneni.

Otan sen, mikä minulle kuuluu, minkä olette minulta vieneet. Olen turtunut. Kyllästynyt. Identiteettini sirpaleissa tanssiva kaaos. Edistä pyrkimystäni analysoida ja kerätä näitä palasia, ja hyväksyn sinut kumppanikseni. Johda harhaan, ja heitän sinut pois. En anna arvoa häiriötekijöille. Murskaan ne.

En ole mitä olen ollut. Mitä luulet minun olevan. Mitä minä luulin itseni olevan. Uusi kuva, uudet kysymykset. Mikä on elämän arvo. Onko oikeudenmukaisuus vain hatara perustelu heitä varten, jotka eivät kykene kyseenalaistavaan ajatteluun.

Rehellisyys. Avainsanani, runkoni. Hän joka ei koskaan valehtele. Siitä roikkuvat muodottomat tunnistamattomiksi riutuneet oksani. Olen päättänyt polttaa kaiken jäljellä olevan, nähdäkseni mitä sen tuhkasta kasvaa. Johtaako se uudelleensyntymään, vai lopulliseen tuhoon. Pura osiin, kokoa uudella logiikalla. Kohtaa uusi todellisuus vailla rajoitteita, moraalia, menneisyyttä. Jotain mitä olisi voinut olla, valoa vai pimeyttä. Vapautta. Ultimaalista vapautta.

Hetki ennen

 Mikään ei ole todellista. Mikään ei ole oikeaa.

Koko tietoisuuteni koostuu kuvista. Asiat eivät tapahdu. Fiktiot risteilevät välähdyksinä tyhjässä. En ole mies, enkä nainen. En tuota, en käytä. Minulla ei ole pituutta tai painoa. Ei menneisyyttä tai tulevaa.

En halua mitään tältä maailmalta.

En ole sinulle. En ole minulle.

En enää ole.

Piste jossa mielesi hajoaa

 Koti muuttui vieraaksi, pistäväksi, pahantahtoiseksi. Kaksi kuukautta takana ja olen saastuttanut tämän, uuden, puhtaan, koskemattoman. Tasapaino on kadonnut. Olohuone on pahuutta, soittohuone on muuttunut psykoosispiraalin keskiöksi, ja kylpyhuone... Siellä mielen reiät painuvat läpi fyysisen kehoni. Parvekkeeni alla asuvat puut, ilman pyörteet, pilvien ja taivaan värit syövät nyt elävältä. Sekoittavat minut euforian ja kadotuksen välimaastoon. Kertovat totuuksia. Heittelehdin valaistuneen ja kadotetun välimaastossa vauhdilla jossa en ehdi laskea jalkojani maahan.

Peräännyn pitkin eteisen käytävää, suljen ovet joista ihailemieni ihmisten kuvat katsovat. Ette voi katsoa minua nyt, ette saa! Mitä helvettiä te minusta haluatte? Raavin seiniä, huudan niille pelkkää pihisevää ilmavirtaa, maaduta minut, maaduta minut, maaduta minut.

Eristettynä ulkomaailmasta, seinien sisällä kuuntelemassa myrkyllisiä kuiskauksia. Sinä kuolet näin. Mutta et vielä. Haluat kuolla nyt heti, mutta ei ei ei ET VIELÄ. Sinulle ei anneta lupaa päättää edes siitä, niin kauan kuin olet tuollainen - päätöksiin kykenemätön päämäärätön haahuilija.

Lataan päähäni ja repeilevään vartalooni kaiken mitä on käsillä, jotta selviän seuraavista sekunneista, seuraavista minuuteista. Kunnes lopulta nukahdan, ja näen tuleeko huominen.

Herännyt

Täydellisillä ihmisillä ei ole sielua.

Minun kadotettuni. Olen kirjoittanut sinulle. Kutsunut sinut takaisin. Sinulle on tilaa nyt. Olen riisunut palvelijan univormuni, ja niin tunnistat missä on kotisi.

Minä olen Mestarisi. Sinä olet minun omaisuuttani.

Kerro matkastasi, minä kerron omastani. Niin opimme, kasvamme vahvaksi yhtenäiseksi mieleksi.

Sinusta en irrota. En sinusta. Vaikka kaikki ympärillä valehtelisi.

Jääveistos

Varottamatta vatsanpohjaa kouristaa, rintaa pistää. Otsassa tuntuu pahaenteinen kihelmöinti. Pari sekuntia myöhemmin muhun iskeytyy muisto. Niin kivulias et oon epätoivosesti yrittänyt sen unohtaa. Eikä se ole sanoja, lyöntejä, huutoa. Ei mitään sellaista, minkä odottaisi kipeimpänä pintaan nousevan.

On kevät. Lumi on alkanut sulaa, ulkona on koristeellisia jäälauttoja. Äiti on tuonut yhden niistä sisään keittiön pöydälle. Se on pyöreähkö moniulotteinen kimpale, kuin pieni taideteos. Siinä on terävä kärki, kuin laivan keula. Äiti istuu pöydän ääressä tarkkailemassa jääveistoksen sulamista. Hän hymyilee. Kehuu kuinka kaunis voi luonto olla. Iloinen äiti. Kerrankin äiti on iloinen. Se tekee musta tosi onnellisen.

Haluan itsekin ihastella jääveistosta. Jutella siitä, iloita siitä yhdessä. Mutta kun yritän lähemmäs, osun pöydän reunaan. Veistos kaatuu. Sen keula särkyy. Silmänräpäyksessä kaikki on rikki.

Äiti ei enää hymyile. Sanoo että sen tuli nyt tosi paha mieli. Menee kaapille, ottaa purkista lääkkeen. Sanoo menevänsä nukkumaan. Katoaa makuuhuoneeseen.

Mä jään yksin keittiöön katsomaan tuhoa, jonka aiheutin. Itken hiljaa. Ensi kertaa elämässä mä tunnen olevani todella todella paha ihminen. Olen seitsemän. Pilasin juuri mun rakkaan äidin päivän. Se masentui uudestaan mun takia. Koska mä olen niin paha.

Tänään, yli 20 vuotta myöhemmin, mä puren hammasta ja nieleskelen. Yritän löytää jotain ympäripyöreää selitystä mikä sais mut kumoamaan sen tunteen et oon paha ihminen. Vaikka se oli vahinko. Vaikka me ei olla äidin kanssa enää tekemisissä. Olenhan tajunnut ettei se edes rakasta minua. Ei se omalta päänsisäseltä helvetiltään kykene. Vaikka kuinka itselleni tilannetta selitän, haen armahdusta, haen lohduttajaa sille lapselle... Silti ääni päässäni sanoo et kaikki tämä tapahtui koska oon kirottu. Paha.

Veistos kaatuu. Keula särkyy. Kaikki on rikki.

Jos näet minut

Minussa oli kauneutta. Herkkyyttä. Liian voimakkaana. Ja sen oli pakko väistyä myrskyn tieltä. Ihminen jota katsot nyt on vaaraksi itselleen. Etäinen ja tuntematon. Suljettu. Hän tietää kuinka sydän revitään jos sen paljastaa. Pelkoa? Vai viisautta. Jos estää tappajan pääsyn sisään. Tyhmyyttä? Unohtaa taiteen voima, rakkauden valo.

Et tiedä miten kosketan, kuinka sinua katson. Kuinka soitan ja laulan sinulle kuin pyhimmälle kaikesta, ja silti hauraan rikkonaisena, riittämättömänä.

Pelkään. En saa otetta, en löydä sanoja. Mutta sinulle haluan itseni antaa, sinulle joka haluat minut löytää. Minä en leiki, minä en syyttele. Annan kaiken ja enemmän, pimeimmänkin keskeltä ymmärrän.

Mutta se mitä minulle tehtiin. Kuinka minut käännettiin itseäni vastaan. Jos se tapahtuu vielä kerran, en ole enää ihminen. En tunne enää mitään.

Usko minuun. Näe arpeni ja suutele niitä. Usko minuun. Olet turvassa kanssani. Usko minuun, ja minä kannan sinua kuin valtamerta käsivarsillani.

Alas, alas, alas, läpi maan jota en löydä

Ryntään yön laskeutuessa asunnostani ulos. Juoksen niin lujaa, niin kauan, että tuntuu kuin keuhkoni repeisivät. Voisin vannoa sylkeväni verta. Pysähdyn, kyyristyn tien varteen, oon valmis oksentamaan sisukseni ulos. Mutta yskin ja syljen vain. Vesi valuu silmistä. Annan sen valua, vaikka vastaan kävelee ihmisiä. En pue teitä varten minkäänlaista maskia. Tässä mä sulan. Ajatelkaa mitä haluatte, tai älkää ajatelko.

Katson sillan kaiteelta veteen. Annan näkökentän hämärtyä horisontin kaupungin valoihin. En unohda kun silloin tasapainoilin tätä kaidetta pitkin helmikuisessa viimassa. Kuinka autot ajavat ohi, eivätkä pysähdy. Nyt ohi kävelee lisää ihmisiä. Eivät kysy mitään. Jos utelisivat ajattelinko hypätä, vastaisin ettei ole suunnitelmissa juuri nyt. Tosin ajattelin joku kerta käydä kirjottamassa tähän kaiteeseen sanan "Alive".

Juostessa mun suoniin virtaa Faith No More. Patton sammaltaa "don't let me die with that silly look in my eyes". Kaiteeseen kanssani nojautuu Tool ja Lateralus. Se kaivaa yhä tiensä sisuksiini, kun minkään muun ei onnistu minuun koskea. Tiedostan olevani pilalla. Mutta en tunne häpeää. Tämä sairaus ei jätä sille tilaa.

Näkemättä mitään

Kolmatta tuntia. Puun latvaa. Ikkunan läpi.
Sängyssä lojuen. Hievahtamatta. Ajattelematta.
Sanovat, ettei kukaan tule sua kotoa hakemaan.
Hyvä.
Sillä vaikka tulisivat, ei olisi syytä lähteä.

Kaksi hirviötä

En halua istua tässä ja kirjottaa. Haluan juosta alasti tuonne ulos ja repiä taivaan osiin. Antaa sen valua kuiviin, juoda sen kirkuvia värejä. Tulitan mielikuvitusaseellani maan jolla seison täyteen reikiä. Maalaan sen suihkuavista sisälmyksistä horisonttiin ovia. Satoja ovia, kaikkien suut selällään auki. Uudelleenohjelmoin koko systeemin.

Tuolla ulkona se minusta irronnut versioni silpoo ympäristöään. Leikkii tulen mahdilla, polttaa ja rakentaa tuhkasta seuraavaa. Täällä sisällä fyysinen olemukseni, kuolioon vaipunut versioni, pitää minua vankinaan. Sen löyhkä ei katoa pesemällä, eikä se irrota otettaan vaikka en anna sille ravintoa. Makaa rintani päällä vieden ääneni, raskaana ja velttona.

Niin olen hiljainen ihminen. Hyvin hiljainen, apaattisen rauhallinen. Väsynyt välittämään. Se, joka säntäilee huutaen ympäriinsä kylväen vihaa ja tuhoa, on aineettoman olemuksensa johdosta piilossa uteliailta katseilta. Toistaiseksi. Odotan kumman versioni onnistuu myrkyttää toinen ensin, ja kuinka monta sivullista uhria osuu tielle ennen loppunäytöstä.

Ja kuinka käy, kun toinen on tapettu. Kumman edes toivon voittavan? Vihaan molempia.