Koti muuttui vieraaksi, pistäväksi, pahantahtoiseksi. Kaksi kuukautta takana ja olen saastuttanut tämän, uuden, puhtaan, koskemattoman. Tasapaino on kadonnut. Olohuone on pahuutta, soittohuone on muuttunut psykoosispiraalin keskiöksi, ja kylpyhuone... Siellä mielen reiät painuvat läpi fyysisen kehoni. Parvekkeeni alla asuvat puut, ilman pyörteet, pilvien ja taivaan värit syövät nyt elävältä. Sekoittavat minut euforian ja kadotuksen välimaastoon. Kertovat totuuksia. Heittelehdin valaistuneen ja kadotetun välimaastossa vauhdilla jossa en ehdi laskea jalkojani maahan.
Peräännyn pitkin eteisen käytävää, suljen ovet joista ihailemieni ihmisten kuvat katsovat. Ette voi katsoa minua nyt, ette saa! Mitä helvettiä te minusta haluatte? Raavin seiniä, huudan niille pelkkää pihisevää ilmavirtaa, maaduta minut, maaduta minut, maaduta minut.
Eristettynä ulkomaailmasta, seinien sisällä kuuntelemassa myrkyllisiä kuiskauksia. Sinä kuolet näin. Mutta et vielä. Haluat kuolla nyt heti, mutta ei ei ei ET VIELÄ. Sinulle ei anneta lupaa päättää edes siitä, niin kauan kuin olet tuollainen - päätöksiin kykenemätön päämäärätön haahuilija.
Lataan päähäni ja repeilevään vartalooni kaiken mitä on käsillä, jotta selviän seuraavista sekunneista, seuraavista minuuteista. Kunnes lopulta nukahdan, ja näen tuleeko huominen.
