sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Tästä jatkaa uusi. Edellinen tuhkattiin

 Uusi nimi. Uudet puitteet. Oon sukupuoleton ja kahleeton. Voimaantunut tuon tunnistamattomaksi vääntyneen hahmon tappamisesta. En tuntenut häntä, enkä halunnutkaan, tunsin lähinnä vihaa ja halveksuntaa. Heikot katoavat. Vahvat selviävät. Vahvat ja kylmät. Koskemattomat. Sadistit. Ne, jotka eivät enää muista miltä tuntuu tuntea. Skaala on laaja, enkä tiedä mihin hän joka tätä nyt kirjoittaa asettuu. Enkä välitä. Menen vaan.

Tyhjyydestä täyteen maljaan. Seuraavaan tuntemattomaan. Sinne tahdon, sehän on ainoa suunta. Sillä menneisyyttä ei enää ole. Kaikki ne vuodet katosivat ensimmäisenä aamuna kun avaan silmäni jossain muualla. Entinen hahmo halusi muistaa kaiken, se pelkäsi katoavansa jos ei muista. Mutta tämä nykyinen joka nyt edustaa ja hallitsee, hautasi tuon vanhentuneen logiikan. Ei edes ajatellut, kaikki tapahtui luonnostaan. Huomasi kuinka kaikki olikin turhaa. Jotain niin synkkää, ettei sitä ole syytä kantaa.

Olen ilmeisesti siellä missä haluan, mutta en tunne iloa. He kysyvät myöhemmin tapahtuneista joihin olen antautunut, että oliko mulla kivaa. Ei. En tunne "kivaa". On erilaista, outoa, uutta. Pelottavaa, jännittävää, ehkä toisinaan jopa jotain hentoisen kaunista. Mutta "kiva"... jokin onnellisuuden aspekti, on mahdoton tunne jäsennettäväksi. Mutta mä täytän elämäni niin pitkälle ensimmäisillä kerroilla, kuin mieleni kestää. Ja ehkä siitä seuraa joskus tunne, että tämä taisi olla kivaa.

Toistaiseksi millään muulla ei ole väliä kuin sillä etten ole enää minä, enkä koskaan ollutkaan. Se on parasta mitä olen kokenut. Poissa. Kaikki se paska on poissa.

perjantai 9. huhtikuuta 2021

Onkohan tämä ovi ollut tässä kauankin? Se on kaunis. Se on korkea. Se on raollaan.

 Kävelen suihkusta olohuoneeseen. Hei Rohan, hei Dio, hei Johnny. Olen flow:ssa. Soi proge.

Maailma on jakautunut kahteen. 'Musiikki' on revitty keskeltä, toinen puolisko alkaa kirjaamaan vanhan päälle sanaa 'kuvataide'. Sydän tuntuu suuremmalta, tajunta laajenneelta. Tarvitsin Arakia avaamaan oven. Olen ikuisesti kiitollinen.

Olin leikkinyt ajatuksella piirtämisestä, mut luulin sen olevan leikkiä vain. En tajunnut et se vois todella tapahtua. Enkä tiennyt että se tuntuisi... tällaiselta. Eihän sitä voi edes kuvailla miltä se tuntuu. Yllättäen se on huumausaine, mahdotonta verrata mihinkään. Oon siinä rajalla kestääkö mieleni tämän. Hypähtelen hypestä kauhuun, uudestisyntymisestä kuoleman porteille. Uusi ääni huutaa sisuskaluista: "Et ole edes tiennyt mitä olet".

Tulee muutto. Sitten opinnot. Suuri osa tästä ihmisestä kuolee - se osa jonka kuuluukin kuolla. Siitä elottomasta ruumiista kasvatan versoa, luomisvoimaista taiteilijaa, henkilökohtaista 'minua' - elämää joka riittää syyksi jatkaa vaikka ympäristö revittäisiin alas.

Olen jäänyt jonnekin todellisuuden ja fantasian välimaastoon. Tarina muuttuu kiinnostavammaksi.