Uusi nimi. Uudet puitteet. Oon sukupuoleton ja kahleeton. Voimaantunut tuon tunnistamattomaksi vääntyneen hahmon tappamisesta. En tuntenut häntä, enkä halunnutkaan, tunsin lähinnä vihaa ja halveksuntaa. Heikot katoavat. Vahvat selviävät. Vahvat ja kylmät. Koskemattomat. Sadistit. Ne, jotka eivät enää muista miltä tuntuu tuntea. Skaala on laaja, enkä tiedä mihin hän joka tätä nyt kirjoittaa asettuu. Enkä välitä. Menen vaan.
Tyhjyydestä täyteen maljaan. Seuraavaan tuntemattomaan. Sinne tahdon, sehän on ainoa suunta. Sillä menneisyyttä ei enää ole. Kaikki ne vuodet katosivat ensimmäisenä aamuna kun avaan silmäni jossain muualla. Entinen hahmo halusi muistaa kaiken, se pelkäsi katoavansa jos ei muista. Mutta tämä nykyinen joka nyt edustaa ja hallitsee, hautasi tuon vanhentuneen logiikan. Ei edes ajatellut, kaikki tapahtui luonnostaan. Huomasi kuinka kaikki olikin turhaa. Jotain niin synkkää, ettei sitä ole syytä kantaa.
Olen ilmeisesti siellä missä haluan, mutta en tunne iloa. He kysyvät myöhemmin tapahtuneista joihin olen antautunut, että oliko mulla kivaa. Ei. En tunne "kivaa". On erilaista, outoa, uutta. Pelottavaa, jännittävää, ehkä toisinaan jopa jotain hentoisen kaunista. Mutta "kiva"... jokin onnellisuuden aspekti, on mahdoton tunne jäsennettäväksi. Mutta mä täytän elämäni niin pitkälle ensimmäisillä kerroilla, kuin mieleni kestää. Ja ehkä siitä seuraa joskus tunne, että tämä taisi olla kivaa.
Toistaiseksi millään muulla ei ole väliä kuin sillä etten ole enää minä, enkä koskaan ollutkaan. Se on parasta mitä olen kokenut. Poissa. Kaikki se paska on poissa.
