keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Alas, alas, alas, läpi maan jota en löydä

Ryntään yön laskeutuessa asunnostani ulos. Juoksen niin lujaa, niin kauan, että tuntuu kuin keuhkoni repeisivät. Voisin vannoa sylkeväni verta. Pysähdyn, kyyristyn tien varteen, oon valmis oksentamaan sisukseni ulos. Mutta yskin ja syljen vain. Vesi valuu silmistä. Annan sen valua, vaikka vastaan kävelee ihmisiä. En pue teitä varten minkäänlaista maskia. Tässä mä sulan. Ajatelkaa mitä haluatte, tai älkää ajatelko.

Katson sillan kaiteelta veteen. Annan näkökentän hämärtyä horisontin kaupungin valoihin. En unohda kun silloin tasapainoilin tätä kaidetta pitkin helmikuisessa viimassa. Kuinka autot ajavat ohi, eivätkä pysähdy. Nyt ohi kävelee lisää ihmisiä. Eivät kysy mitään. Jos utelisivat ajattelinko hypätä, vastaisin ettei ole suunnitelmissa juuri nyt. Tosin ajattelin joku kerta käydä kirjottamassa tähän kaiteeseen sanan "Alive".

Juostessa mun suoniin virtaa Faith No More. Patton sammaltaa "don't let me die with that silly look in my eyes". Kaiteeseen kanssani nojautuu Tool ja Lateralus. Se kaivaa yhä tiensä sisuksiini, kun minkään muun ei onnistu minuun koskea. Tiedostan olevani pilalla. Mutta en tunne häpeää. Tämä sairaus ei jätä sille tilaa.