Oon tottunut siihen, että olen viikkoja kipeänä. En edes erota tervehdynkö. En jaksa vaivautua lääkäriin, sanon itselleni "psyykkistä". Ja olen oikeassa.
En nuku silloin kun pitäisi. Pää ja kroppa ei tottele. Ne on nyt tällä tuulella. Mä yritän olla armollinen, jotta en enää sortuisi tuhoamaan itseäni. Saan olla näin. Ja vaikka en saa aikaiseksi mitään mitä minun pitäisi, en suutu.
Kello soi aamulla. Ei mulla ole aikomustakaan nousta. Tänään pääsin jopa siihen pisteeseen, että sain itseni istumaan. Mietin et joo joo kaikki menee kyllä. Otan noita tabletteja ja menen ja teen. Ja en valita. Olin päättänyt niin jo eilen. Mutta ei. Painan raskaan pääni takaisin tyynyyn. Yritän muistaa mitä oon oppinut. Jarrutan, kun vauhti kiihtyy liiaksi.
Niillä on paljon sanottavaa. Ainahan niillä on. Käyn läpi ennakkoon kuinka mä yritän saada ääneni kuuluviin. Kysyä "voisko mulla vaan olla lupa olla tällanen ko oon? Voisitteko mitenkään hyväksyä sitä?". Ja sitten mun löytämä lähde viskaa vettä mun kasvoille. Herää. Et sä tarvi lupaa. Älä enää koskaan kysy lupaa.
En oo ikinä halunnu ajatella, että mä itse tiedän parhaiten. Mun mielestä tyhmät ihmiset ajattelee niin. Mutta mä oon yhä elossa. Oon siis tehnyt jotain oikein. Vaikka mä oon ihan ulkona noiden muiden touhuista, niin yhden asian mä tiedän paremmin kuin kukaan. Mä tiedän miltä musta tuntuu. Ja mä tiedän, etten mä tarvi lupaa olla minä.
Miksi ripotella diagnooseja kenenkään niskaan? En usko että perusteellisen ryöppäämisen jälkeen kukaan meistä on tarpeeksi ihminen. Ja se on hyvä. Kaikki on keksittyä. Jos siihen ei enää päätä uskoa, se katoaa. Ohueksi ilmavaksi pölyksi. Sen voi puhaltaa taivaanrantaan. Tulla puhtaaksi. Omaksi itsekseen.
