Minulla on näitä tikkuja. Kaikki samasta puusta. Vaikka kaluan sitä häikäilemättä, tikut eivät lopu. Kasaan niitä pinoon. Se kohoaa korkeaksi kuin torni.
Oksat kysyvät miksi katkon niitä pienempiin osiin. En vastaa, en tiedä. En näe kuin näitä tikkuja, loputtomiin loputtomiin, tikkuja.
Puut heiluttavat kylttejä ympärilläni. Yksi niistä mottaa minua päähän. Se sihisee raivosta, kun en hievahdakaan.
Ja mitä metsä tekee? Se haluaa antaa opetuksen kaltaiselleni jumittuneelle ihmisromulle. Mustia lappuja se ei silmiltäni saa, sitä se on koettanut kauan. Lyöminen ei auta, tuntoaisti on irtisanoutunut tehtävästään turhaksi jäätyään. Jää vain yksi keino saada huomioni kiinnittymään maailmaan ympärillä; niele minut, sulata minut, pakota minut osaksi tarkoituksellisuuden ydintä.
Metsä nostaa kulmiaan. Kokoamani tikkukasa kohoaa ilmaan, syöksyy ihoni alle kuin neulasade. Oksat pudottautuvat päälleni, hautaavat minut. Puut kaatuvat rivissä. Liiskaavat tuon maasta kohoavan, kehoni muotoisen keon.
Metsä. Suuri ja voimakas, minua ovelampi, avaa kitansa. Syö jäänteeni.
Elämä.
Tavoitteet.
Rakennusmateriaalit.
Ja minä keräsin pieniä tikkuja.
