Kaksikymppinen mies kadonnut kaksi viikkoa sitten. Musikaalinen. Kiharat hiukset. Nähty viimeksi asunnollaan vahvassa humalassa.
Lähden tutkimaan tapausta. Törmään päivittäin tuntomerkit täyttävään nuorukaiseen, mutta ei se voi olla hän. Tämä ei ole energinen. Ei hauska. Ei puhelias tai karismaattinen.
Vajaa kolme viikkoa katoamisesta saan viestin puhelimeeni. Se on lyhyt ja ilmeetön. Ehkä kysymyksessä on sieppaus. Etsin lisää johtolankoja. Tuloksetta.
Kolme ja puoli viikkoa on kulunut. Minä löydän hänet. Kuolleena. Hän makaa lumihangessa vierellään rispaantunut sarjakuva-albumi.
Sarjakuvassa on jos jonkinlaista kommellusta, yllättäviä käänteitä, sivukaupalla huumoria. Kaikki on niin kevyttä ja hauskaa, unohdan siinä samassa mitä olinkaan tekemässä. Uppoudun lukemaan. Nauran ja nauran. Murheet valuvat hartioilta.
Viimeinen luku. En ymmärrä tätä vitsiä. Tämä on kuin irrallinen kappale jostain toisesta tarinasta. Vitsi, joka paisuu uskomattomiin mittasuhteisiin, se hyppää ulos sivulta. Paperin palat lentelevät, kun ruudusta nousee kaksi valtavaa kättä. Ne hyökkäävät miehen kimppuun ja kuristavat tämän hengiltä.
Ihminen, joka pyörii tässä lähistöllä, on kuin kaksoisolento tälle sarjakuvamiehelle. Mutta vain ulkoisesti. Hän on vain piirros. Musteväreillä täytetty. Hyvin kuvitettu, mutta sieluton.
