Mä oon täällä. Tällä kuluvalla sekunnilla. Mä löysin tänne!
Katson suurin suurin silmin kuinka kiiltäväpintaiset pilvet rakentavat jylhiä pylväitä. Ne kohoaa äärettömiin korkeuksiin. Utu kiertää niiden pintoja, kuin kietoen ne halaukseen. Mä huudahdan, oon liian suunniltani olemaan hiljaa. Mä oon löytänyt paratiisin.
Seison leijuvalla palalla. Se on yksi osa pianon koskettimistoa, joka muodostaa kierreportaat ylös ja ylös ja vieläkin ylös. Ne soi tuulessa, välkähtävät kainosti virtausten painaessa niitä pohjaan. Lähden kulkemaan koskettimia pitkin yhä korkeammalle, osaamatta arvioida sijaintiani. Alla on vain valoa. Ei maata, ei vettä. Vain valoa.
Kuinka voikaan olla, että valitsemani polku johdatti minut utopian porteille? Luulin etsiväni sinne koko elämäni, pääsemättä perille. Itken vuolaasti, olen onnesta sekaisin. Levitän siipeni, ne ovat niin kauniit, kuin kaikki maailman yhteenlaskettu rakkaus ja voima.
En voi enää kuvailla edes sanoin. Tämä on mittaamattoman arvokasta. Korvaamatonta. Ja olen täällä. Minä vain, pienen pieni ihminen. Kaiken tämän keskellä.
