Erilaisia eläinten varjoja piirtyy seinälle. Niiden energiat hyppelee mun käsistä, mun sormien liikkeistä. Huone on yhtä lämmin kuin kynttilän liekki. Oma palava taideteos katto yläpuolellaan.
Vedän henkeä, lasken hitaasti kymmeneen. Nyökkään rauhallisesti. On aika.
Kävelen ikkunalle. Avaan kaihtimet. Näkyvyys parvekkeelleni on peittynyt kymmenistä muovisista nukeista. Ne nojautuu mua kohden, niiden silmät yrittää tunkeutua lasin läpi. Ne on valmiina kahmaisemaan pelosta tärisevät ja rimpuilevat sielut onttoihin otsalohkoihinsa.
Tuijotan niitä silmästä silmään. Minä liikun, avaan oven. Sisään kaatuu jähmettyneitä alastomia vartaloita. Raivaan ne sivuun. Sirinä ja pistävä melu täyttää ilman. Täällä on maailma. Alhaalla on lisää joukoittain liikkumattomia tarkkailijoita.
Tervehdin. Riisun paitani ja housuni. Heitän ne alas. Poistan sukat, poistan aivan kaiken. Hahmojen silmät kiiluvat ja välkkyvät kuin seonneet mainosvalot, kun vaatteeni putoavat heidän harteilleen. Kuuluu yskimistä, kiusaantunutta naurua. Jäsenet naksuen he kaivavat puhelimiaan ottaakseen kuvia.
Minä vain olen ja seison tässä. Niin kauan, että ympärillä olevien hämmennys kasvaa liian suureksi. Ne hiipivät pois pälyilleen taakseen. Parvekkeeni nuket nousevat kasoistaan, kiipeävät kaiteelle ja hyppäävät kaukaisuuteen. Ne mumisevat kummaa kieltä, kunnes hajoavat pölyksi pudotessaan toistensa niskaan.
Sisällä tuli kasvaa yhä suuremmaksi, luoden pitkät varjot ylleni. Luon niistä uusia eläimiä. Niiden ääriviivat venyvät kauas horisonttiin. Ne täyttävät yksinäiset nurkat, peittävät mielen mustat aukot.
Keinotekoisuus on poissa. Nuket ovat kadonneet. Täällä on minä, tuli ja varjokuvat. Kuiskaan hiljentyvään tuuleen sanat. Noita on poltettu.
