Kahdeskymmenes yritys. Väliin mahtuu useita katkenneita kertomuksia. Ja kaksitoista tuntia myöhemmin avaan laiskat silmäni.
Päivä päivältä väsyneempänä pohdin R.E.M seikkailujani. Olen huolissani sen verran kuin jaksan. Nyt tunsin sen aikojen alussa rakentuneen tukiköynnöksen rispaantuvan. En halua tätä enää. En edes tätä, mikä toimii elämäni elinehtona. Se on rikki.
En saa sitä elvytettyä, sillä tämä tukirangaton veltto heittiö on puutunut aivoihin asti. Nyt se ei opi, eikä muista. Käsky ikkunan avaamiseen onnistuu välillä. Kuuntelen laulavaa ääntää, ropisevia saderumpuja. Annan niille sieluni, pyydän nostamaan jaloilleni. Jos ne kuulevat, kuljen takaisin alkuvoiman keskukseen. Etsin veden. Ruuan. Suojan ja lämmön.
Vastuu kiljuu hiljentymättä. Se ei ole ukkospilvi. Se on silkkaa pakokaasua. Tunkeutuu jopa ilmatiiviiseen tilaan. Yritän pakoilla sitä peiton alla, jospa se ei näkisi minua. Olen tietoinen yritykseni turhuudesta. Siitä, olenko elossa, en ole niinkään varma.
Olen oppinut tunnistamaan ne hetket, kun vihollinen on liian voimakas voitettavaksi. On aika juosta pakoon tai piiloutua. Auttaako kumpikaan aineetonta höyryävää apatiahappoa vastaan? Minä etsin vastausta. Ja yritän. Sitten Kun.
Tänään makaan halvaantuneena odottaen Sitten Kunin saapumista. Ja silloin kun se on tarpeeksi lähellä, litistän Vastuun arvoiseensa lokeroon. Kauas Mikään Ei Riitä laatikosta. Ja kauas Ihmisarvon juoksevasta vedestä.
