torstai 4. lokakuuta 2018

Amnesia

Mitä minä haluan? Olen sivustakatsojana ikkunassa. Katson kun tuo hahmo nousee ylös uudelleen. Jälleen yhden luhistumisen jälkeen. Eikä se säily kokonaisena, kuva ei pysy ehjänä. Hieman enemmän pirstoutuneena se nousee ja tekee jotain uutta, jotain vanhaa.

Tyhjiö. Tunnen kuinka tuo sisälläni loisiva tila laajenee. Katso nyt minua. En jaksa enää haluta, sillä kaadun aina. En tiedä mitä haluta. Haluan vain haluta. Ja minä katson. Hiljaa ja kylmissäni, katson kun himmenen. Saanko hengittää? Aivan kuin minulla ei olisi lupaa siihen. Suru on liian suuri.

On typerää väittää ettei kukaan voisi rakastaa. Ehkä on yhtä ajattelematonta väittää että kaikille on joku. Jos minua ei ole, ei minulle voi olla ketään. Enkä minä edes halua ketään. Itseni vain. Haluan itseni takaisin. Sen ihmisen, joka muistaa sanat ja nimet. Sen joka oppii. Se fiksu lapsi. Lahjakas lapsi. Se ... ... ... En enää muista kuka.

Katson kun pudotat asiat käsistäsi. Kun riisut tavoitteet harteiltasi. Katson kasvojasi, kun yrität kuunnella ja nähdä mitä täällä tapahtuu. Ja sinun katseesi on tyhjä. Sinun silmäsi eivät ole täällä. Etkä sinäkään ole. Enkä voi muuta kuin laskea käteni olkapäällesi, sanoa, tämä tie on nyt nähty. Et väitä vastaan, nyökkäät vain. Et katso takaisin. Pudotat seuraavan luvun pois. Kuinkakohan monta lukua vielä pudotamme? Uskaltaako sitä ajatella? Jos kaikki putoavat. Silloin kirjoitetaan 'loppu'.

Loppu.