maanantai 15. lokakuuta 2018

Näkymätön pysäkki

En teitä suostunut vastaanottamaan, noita valkeakasvoisia hahmoja kaavuissaan. Tänne ne saapuivat minulle kertomaan jotain, jolle en suostu korviani avaamaan. Vaeltavat väliä olohuoneen ja eteisen. Ja minä tahtoisin käydä kusella vaan, mutta varjoissa ne tarkkailee. Miyazakin Kasvottomat, nyt kestoirvistyksineen, valkeita sahalaitahampaitaan väläytellen, valuvat ääneti läpi käytävien.

En suostu katsekontaktiin. Ehkä sängyn alle kurkistan, vierelleni luon katseen arkailevan. Onko se peittomöykky vain, vaiko tyhjyyden toiselta puolen viereeni muodotunut uinuva ruumis. Vitivalkoinen, suu ammollaan. Tutun näköinen, juuri hänen näköisensä jota kestäisi nähdä en.

En vastaanota teitä, en. En ole vieraanvarainen. Jokainen asuntooni astuva on julma tunkeilija, aineeton ja pahantahtoinen. Siitä varmana kauhon nämä pillerit, piiloudun alle peittoni, käännän teille selkäni. Siellä pelosta väristen, makaan vatsan pohjastani purskahtaneessa nesteessä, poskeni tahmaan painaen.

Niin kaavut haihtuvat, niiden kantajat kulkevat osoitteeseen seuraavaan, toivoen josko joku olisi kiinnostunut kuulemaan, kuinka kaikki ratkaistaan. Aamun säteiden myötä ne liikkuvat pois täältä. Jonnekin eteenpäin.

En ollut valmis tälle pysäkille. En vielä, vaikka usein niin läheltä sen ohi kävelen. Jonakin näistä kerroista pysähdyn ja alas istun. Kuuntelen sen, mikä minulle on tarkoitettu. Ymmärrykseni tuolla puolen, todellisuuteni uhaten. Jos te sen minulle annatte, tiedän että se minulle kuuluu. Ojennan käteni, siihen laskekaa kirottu lahjani. Nielen sen, ja niin kaikki mistä ennen tiesin, mihin ennen uskoin, pimenee. Vääristyy, tavalla joka kulissit pudottaa. Mitä jäljelle jää, on puhdasta totuutta vain.