Juoksen maalaistietä. Vain tummia puiden varjoja, taivaanrannan punertava kajo. On kylmä. Peitän kasvot käsilläni, kuin luullen että voisin hengittää paremmin. Vai teenkö niin piilottaakseni itseni vihamielisiltä höyryhahmoisilta paholaisilta. Ne on seuranneet mua koko päivän, eikä kukaan aja niitä pois.
Juoksen, juoksen kunnes haukon henkeä. En uskalla huutaa vaikka haluaisin. Silloin loputkin kuulisivat, ne, jotka ovat kerääntyneet ojiin, pensaisiin, pilvien taa, rakennuksiin - kaikkialle minne näen, tai en näe. Siellä ne odottavat hyökätäkseen kuin salamurhaajat. Juoksen. Ja ne juoksevat minut kiinni. Otan taskustani lisää tuota kemikaalia, mikä painaa pääni horrokseen, mikä räjäyttää edes osan teistä pois vaurioituneesta mielestäni.
Pysähdyn. Kysyn. Ei vastausta. Jään tähän. Mieluummin hukun hiljaiseen pimeyteen, kuin valojen kakofoniaan. Käperryn ja katoan. Ääneti. Ketään herättämättä.
