Pitkin mun vartaloa liikkuu kummallinen pistelevä aalto. Tuhansittain pieniä neuloja tunkeutuu mun pään sisälle. Ne nauraa mun aivoja. Ne vie multa näön ja kyvyn tuntea mitään muuta kuin epätodellista kipua.
Mun näkökyky korvautuu valheellisella todellisuudella. Mun silmissä vilisee kuvia siitä, mitä joskus tapahtui. Kaikki on värjääntynyt virheellisesti. Mä tunnen pahuutta ja itsekkyyttä. Se on kuin valtava piikki, mikä työntyy hitaasti mun niskan läpi. Musta tuntuu että vuodan verta, mutten uskalla katsoa.
"Älä jää tänne. Sun käy huonosti. Sulle valehdellaan. Nouse ylös ja pakene."
Muuttuuko ihmiset? Mä olen samanlainen pelkuri kuin aina.
