Mitä sanottavaa minulla on tänään itselleni? Lähde ulos. Juokse kauas pois.
Makaan valkosessa tyhjässä huoneessa. Täällä on vain tämä patja. Mun pään yläpuolelle ilmestyy suti. Se painautuu vasten mun otsaani ja alkaa maalata. Mun muistot korvautuu tyhjiöllä. Mun silmät ja suu muurautuu kiinni. Korvat ei enää toimi.
Mun koko keho peittyy valkosen maalin alle. Ennen mä taistelin vastaan, mutta mä en kykene enää. Mä hyväksyn laiskasti sen, että mä katoan. Ei sillä ole väliä. Ehkä mä en ikinä tänne kuulunutkaan.
Mä en rakasta enää. En vihaa. En jaksa enää edes pelätä.
Jokin kaukainen ääni huutaa mulle, että mun täytyy paeta nyt heti. Nousta ylös, repiä itseni irti tästä patjasta, mihin mut on liimattu. Huutaa niin paljon kuin vain pystyn. Huutaa, kuinka minä olen ainutlaatuinen yksilö, jota kenelläkään ei ole oikeutta tuhota. Hyökätä takaisin.
Toinen ääni kuiskaa, että mun pitää antaa anteeksi. Että mun pitää luottaa ja antaa aina vain uusia mahdollisuuksia itselleni ja muille. Että mun pitäis hiljentyä ja pysähtyä. Päättää ymmärtää.
Mutta en mä kuulee kumpaakaan. Mut on maalattu osaksi tätä tyhjää huonetta. Musta on tullut ontto.
