Vuoden takainen muisto. Tosi elävä. Mä tunnen uudestaan sen repivän ja viiltävän tunteen. Mä kävelen pitkin siltaa ja katson alas mustiin vesiin. Yksinäisyys koskettaa mun niskaa.
Mutta nyt mä näen että kaikki muut ihmiset on siellä kylmässä virtauksessa. Se maailma ei olekaan tyhjä. Mä kurottaudun kaiteen yli. Siellä ne on. Ne viittoo mua mukaan. Ne sanoo ettei siellä oo kylmä. Mut mä en usko. Se vellova musta imee kaiken valon ja lämmön.
Mä jään ylös ja jatkan matkaa. Onhan mulla seuraa. Se on kulkenut mun mukana alusta alkaen. Se seuraa mua tarttuneena mun kantapäihin ja varpaisiin. Tuttu ystävä. Varjo. Mä haluan olla täällä ylhäällä, missä katuvalot näyttää sen olemassaolon. Se ei heijastu teidän mustista vesistä. Mun varjo ei ole olemassa siellä.
Se ei puhu, mut kertoo mulle enemään asioita kuin te muut. Tänään se kertoi mulle, et mustat vedet on toinen maailma. Maailma, jossa tehdään asioita, solmitaan suhteita ja liikutaan eteenpäin. Sisältäpäin se kuulemma tuntuu valoisalta, tai niin siellä asuvat haluu ajatella. Mut mä näen ulkokuoren, enkä haluu liikkua yhtään lähemmäs. Sinne hukkuu. Mä tiedän.
Varjo kertoo mulle mikä tuo mustat vedet todella on. Sen nimi on Elävien maailma. Mä en kuulu sinne. Mä olen aave. Aave, jolla on varjo.
Jatkan kävelyä. En katso taakseni. Kohta mä en enää saa selvää niiden ihmisten sanoista. Kuuluu vaan epämääräistä muminaa. Ja mä jatkan matkaani. Kauemmas ja kauemmas. Pois.
Elävien maailmassa ei enää puhuta musta. Ei ne muista mua. Ja pian mä olen unohtanut ne. Mutta niin kauan kun mun varjo seuraa mua, mä en voi unohtaa itseäni.
Niin mä haluan luulla. Tuijotan mun varjoa niin tarkasti, et kaikki ulkopuolella katoaa. Mä en huomaisi, jos mun ympärillä tapahtuis jotain. Mä en tajuaisi, jos olisinkin itse mustissa vesissä. Mä en näkisi jos se silta ylhäällä olisikin täynnä ihmisiä, jotka kulkee eteepäin. Valossa.
